Hyvän sään aikaan

Tämä aamu alkoi samanlaisena kuin eilen – toissapäivänä, viimeviikolla ja viimekuussa – kävin noutamassa postilaatikolta aamun lehdet, ei mennyt lumi reinotossuun. Taivas on paksun pilven takana, maa martaana ja pihanurmi syvän vihreänä, ulkona on valoa niukkaankin niukemmin. Varpuset ja tintit pysyvät hiljaisina, eloa harmauteen toivat pihan harakat.

Lehden sivuilta katsoin ensimmäisenä päivän sääennusteen ja ennusteen tulevalle viikolle. Pidän lehteen präntätystä ennusteesta se on luottamusta herättävä. Varan varmuudeksi avasin telkkarin ja parahiksi säämies Joonas varmisti sen minkä olen jo lehdestä lukenut. Koko pohjola näyttää olevan paksujen pilvien alla ja sehän lupailee tasaista säätä vielä viikoksi. Näinhän se on ilmoja pidellyt viikko viikon jälkeen. Seniori kansalaisena seuraan tarkasti kaikki päivän sääennusteet ja katson oman lämpömittarin lukemat aamuin, illoin ja aterian jälkeen. Ne ovat pysyneet parin asteen tarkkuudella siinä nollaviivan seuduilla, hyvä.

Tämä aika vuodesta on luonnostaan pimeää aikaa ja kuluvana vuonna erityisen pimeää. Tämä aika ja sää myyvät erinomaisesti matkoja lämpimiin maihin. On ihmisiä joiden on pakko päästä aurinkoon, kuvaannollisesti akkujansa lataamaan. Osa meistä tänne kylmään ja pimeään jääneet lepyttävät mieltään henkisellä itseruoskinnalla. Nyt hyvä aika ja syytä voivotella kaikkia vaivojaan, erityisesti niitä joita on itse itselleen hankkinut. Torjutaan yksinäisyyttä ja kutsutaan hieman samanhenkisiä vieraita tähän alhoon ja murheen laaksoon.

Mutta ei syytä huoleen, kohta on Tuomaan päivä ja talven pimeys taittuu. Hymy karahtaa väsyneen suupieleen kun hän kertoo nähneensä oudon valoilmiön, välähdyksen auringon valoa. Nyt toivotaan jo lumisadetta ja kohta se aurinkokin häiritsevästi häikäisee. Tulossa on kevät ja vaivat alkavat helpottaa. Aletaan taas elää ja uutta puheenaihetta antaa vaalivuosi. Kevään ja kesän sääpuheet ovat mukavan keveitä. Sää asiat tuntuivat kiinnostavan myös pääministeriä ”Natoon ei pidä liittyä huonon sään aikaan vaan vain hyvän sään aikana.”  

Sä olet tuhkakupin näköinen mies

Otsikko
on lainaus suomenruotsalaisen toimittaja ja kirjailija Mark Levengoodilta. Häntä
on kutsuttu Ruotsi suositummaksi suomalaiseksi. Hänestä me suomalaiset miehet
ajattelemme väärällä tavalla pukeutumista. Kysymys on hänen mielestään
tyylistä. Meidät suomalaiset miehet nähdään ainaisissa harmaissa. Tulee
mieleeni eräässä Juhani Ahon lastu, Varis. ”Joka raakkuu meitä vastaan joka
metsikössä, olemme nähneet tuon muodikkaan mustan takin ja nuo aina yhtä
likaisen harmaat liivit ja housut ”. Se on oikeastaan osuvampi vertaus kun tuo tuhkakuppi.
Tuhkakupit ovat jo harvinaisuuksia, mutta variksia ja meitä variksen näköisiä
näkee yhtä lukuisina kuin konsanaan variksia.

Olen
havainnut omakohtaisen muutoksen ikääntymisen myötä. Vanhat vaatteet ja kengät
ovat vanuneena ja virttyneenä mukavan sopivia. Uuden vaatteen sovitus
epämuotoiseen vartaloon on tuskainen kokemus, sitä pyrkii välttämään
mahdollisimman pitkään. Tuskaa tuottaa myös sovituskopin ahtaus. Haluaisin joskus
päälleni jotain harmaasta poikkeavaa, mutta ne samat mustat vakiosamettihousut
tuli taas ostettua. Olisin oikeastaan halunnut ruskeat housut, mutta kuulin
viereltä mainittavan ”eihän sinulla ole mitään tuohon värin sopivaa”. Tässäkö
on se tavallisen miehen pukeutumisen ydin? Nyt kun minulla on uudet mustat
samettihousut en voinut ostaa ruskeita kenkiä ja niin edespäin.

Miten
sitä mies voi vuosikymmenten jälkeen uudistua. Ajatuskin on mahdoton, tulee
kuvaan se pikkukaupunkilaisuuden pelko, kanssaihmisten, tuntemattomien katse,
”mikähän tuokin oikein luulee olevansa”. Puolisokaan ei suuremmin muutokseen
kannusta, hän ei halua oman variksensa liikoja erottua torin muusta
varislaumasta.

Ajattelen
jo nyt, keväällä pistän elämä risaiseksi, ja ostan jotain uutta. Tässä on koko
pimeä talvi aikaa kohottaa itsetuntoa, katsella ja kuunnella herkällä korvalla
mitä kevät tuo tullessaan. Näillä ikäkymmenillä osaa jo hieman varoa, ettei
yritä tehdä itsestään Mark Levengoodin näköistä. Jotain variksen näköisen
miehen kannattaa häneltä oppia, löytää se oma tyyli. Uskon ettei siihen paljon
tarvita hieman vain rohkeutta, onhan varis tunnetusti rohkea lintu. Kovina
sydäntalvina varislinnut pistäytyvät Suomenlahden etelärannalla. Otetaan oppia
ja käydään keväällä katsomassa mitä uutta sieltä löytyisi, enkä nyt tarkoita
viinaa.

Ja
sitten, siinä se nyt keikkuu kun keväine harakka.

Luttilan
varis Tuomo Perankoski 

Koiramaisia aikoja

Tämä on tarina alkaa meidän perheen ensimmäisestä koirasta, siis isäni koirasta jo vuosikymmenien takaa.Elettiin 1940-lukua, kotimme oli Varkauden kauppalan postitalossa. Pihassa oli halkopinojen lisäksi meidän Hulin koiran koppi. Huli oli terhakka pieni Suomen pystykorva, kova haukkumaan kaikkea mikä liikkui, myös postin virkamiehiä. Isäni joutui luopumaan koirasta, eihän valtion virkamiehiä sopinut haukkua, ainakaan työaikana. Huli sai uuden kodin jostain Heinävedenpuolen maalaistalosta.

Parikymmentä vuotta myöhemmin oli oma perhe, lapset, talo ja lasten silmänilona akvaariokalat. Mutta eihän lapset voineet kalojen kanssa leikkiä, hankittiin lemmikki musta kollikissa ja nimitettiin se Otoksi. Myöhemmin Otto katosi Luttilan metsiin ei uutta kissaa enää hankittu.  Lemmikin puute johti keskusteluun koirasta. Rodusta keskusteltiin ja kohta talossa oli silloin vielä harvinaisen rodun labradorin- noutajan urospentu, joka sai nimekseen Jesse. Ensimmäisiä toimia oli saada koiralle rokotus raivotautia vastaan, soitto kaupungin eläinlääkärille ja pian oli koira saamassa piikin nahkansa alle. Eläinlääkäri edesmennyt Tapio Soosalu kysyi: ”Paljonko maksoit pennusta”.  Vastasin: ”Seitsemänsataaviisikymmentä markka”. Soosalu; ”Hullumies, sillä rahalla olisit saanut puoli vasikkaa pakkaseen”. Hyötyeläinlääkäri ajattelin, mutta jätin sanomatta.  Jessen sosiaalinen tutustuminen toisiin koiriin oli, pienin rajauksin, mutkatonta kennelyhdistyksen majan pihapiirissä. Tosin ensimmäinen käynti kävi koiran hermoon yli sen sietokyvyn. Omistajan varovaisuuden vuoksi nuori koira jätettiin yksin autoon. Tuon loukkauksen se kosti puremalla auton turvavyön irti poikki. Kun sitten menin autokorjaamolle, korjaamon pomo Tervonen totesi jäljet nähtyään, ”olet näköjään hankkinut koiran”.

Jesse pääsi hyvään koulutusputkeen, ensin tottelevaisuus ja myöhemmin jäljestämiskoulutus, riemukaita vesileikkejä unohtamatta. Koulutuskentällä säilyi sopu muuten, mutta bogseri rotuinen, silloin hännästään typistetty, kumppani näkyi Jesselle kuin punainen vaate härälle. Tuohon bokserivihaan liittyy myös vakavampi, niin sanottu läheltä piti tapaus. Serkullani oli bokseri. Vierailulla heidän kesämökillään jäi naisten tehtäväsi pitää koirat erillään, sen aikaa kun me miehet olimme saunassa. Kohta kuului laturilta kova meteli kun koirat tappelivat laiturin reviiristä, juoksin alasti laiturille ja paiskasin Jessen Pielisjärven aaltoihin. Siihen loppui se rähinä, mutta serkkuni kysyi, ”vieläkö sinulla on sukukalleudet jalkojen välissä”.   Toinenkin kylämatkamme sai hieman nolon käänteen, meidät oli kutsuttu ensi visiitille koiraperheeseen ja tietysti Jessekin oli mukana. Tervehdimme isäntäväkeä olohuoneessa ja samalla koiramme nosti jalkaa ja merkkasi oman reviirin kukkatelineen jalkaan.

Koulutuksen, tottelevaisuuskokeet ja kilpailut se ymmärsi työksi ja menestyikin kohtalaisen hyvin. Tottelevaisuuskokeen aikana Jessen mielenkiinto alkoi joskus herpaantua. Suoritus paransi melkoisesti kun pidin kappaleen pannukakkua takin oikeanpuoleisessa taskussa. Johtiko liian tiivis koulutus sitten vapauden kaipuuseen, Jesse käytti karkaamisen mahdollisuuden siekailematta hyväkseen, lähti aina tilaisuuden tullen omille teilleen. Ajelin monet kerrat Luttilan ja Savonmäen omakotialueen katuja polkupyörällä koiraa etsien. Onni vaihteli etsijän ja etsittävän välillä, jos koira havaitsi minut ensin se osasi väistää, jos minä pääsin yllättämään se tuli nöyrästi luokseni. Muuten se tuli ajastaan kotiin, sitten kun itselleen hyväksi katsoi.

Sitten kuulin jonkun kokeneen kennelmiehen sanoneen: ”Kyllä se elämä on kitumista yhdenkoiran kanssa”. Niin vain Jesselle tuli kaveri, samanlainen musta labradori Pami.

Burgina Faso

Median uutisvirrasta aivoni kaappasivat sanat Burgina Faso. Siellä jossain oli tapahtunut jotain, josta suomalaisillekin tuli kertoa. Paikalliset asukkaat olivat tyytymättömiä vallanpitäjiin ja päättivät ryöstää ja polttaa parlamenttitalon.  Se lienee yleismaailmallinen uutisaihe kun kansalaiset polttavat parlamenttitalon. Miten olisi, olisiko se uutisaihe siellä Burgina Fasossa jos suomalaiset polttaisivat oman eduskuntatalonsa osoittaakseen tyytymättömyyttä omaan presidenttiin, hänellä arveltiin olevan haluja jatkokaudelle. Ehkä se siellä uutisoitaisiin tai sitten ei, mitä väliä sillä olisi.

Nyt räntäsateisena ja pimeänä päivänä yritin muistella jotain Afrikasta, oletin näet tuon Burgina Fason nimisen maan olleen ennen jonkun eurooppalaisen mahtivaltion siirtomaa. Tuo siirtomaa sana oli aivan tuttu, olihan 1940-luvulla aivan kotinurkalla Metsälän siirtomaatavarakauppa. Koulupoikana keräilin postimerkkejä ja postimerkkikansiossani oli sivuja eri Eurooppalaisten siirtomaavaltioiden alusmaiden postimerkeille. Ja kas kummaa sieltähän se löytyikin tuo Burgina Faso, ei sen nimisenä vaan Ranskan alusmaana nimeltä Ylä-Volta.

Kirjahyllyssämme on mm. kaksi tietokirjasarjaa menneiltä ajoilta, Iivari Leiviskän Maailman valtiot vuodelta 1931 (kodin perintönä). Tämän kirja kuvaus Afrikan kansoista on nykyisin painokelvotonta tekstiä. Toinen kirjasarja on omien lasten käytössä ollut Koululaisen uusi tietosanakirja vuodelta 1975. Siinä kerrotaan hyvin lyhyesti Sudanin värillisiin kuuluvista alkuasukasheimoista sekä tuareg ja fulbet paimentolaisista. Kerrotaan myös Ylä-Voltan tasavallasta, että se itsenäistyi Ranskasta 1960 ja ensimmäinen presidentti Ymeogo kukistui 1966 sotilasvallankaappauksella.

Näillä tiedonmurusilla minut ja lapsenikin on sivistetty tietämään jotain maailmasta se sen kansoista. Täydennyslukemistonani Afrikasta oli Edgar Rice Burroughsin Tarzan-kirjat, joten tiesin jo lapsena Afrikan leijonista, norsuista ja apinoista joiden kuningas Tarzan oli, hyvät mustat kuninkaat olivat myös Tarzanin kavereita.

Nyt on tietoa Burkina Fasosta saatavissa netin kautta, mutta niukasta vain suomenkieltä taitavalle. Mikäli osaisin ranskaa, tietoa saisin enemmän kuin kohtuudella tarvitsen. Se Burkinan (nimestä on pudotettu se Faso pois) minulle tuntematon kaverini, joka paikallisen peruskoulun käytyään osaa sujuvasti ranskaa, saa hankittua tietoja Suomesta helpommin kuin minä suomenkielellä Burkinasta.

Mutta mitä väliä, ei olla rajanaapureita eikä kauppakumppaneita eikä pelata samoissa sarjoissa jääkiekkoa eikä mitään. Silti median täällä uutisoi kun taas yksi Burkinan vallanpitäjä vaihtuu paikallisten sotilaiden toimesta. Mikäli vallanvaihto olisi tapahtunut siististi eikä uutiskuvia palavista rakennuksista oli maailmalle levinnyt ei uteliaisuuteni entiseen Ylä-Voltan olisi herännyt.

On se muuten iso joki se Volta 1600 km.

Sellua

Luin lehdeltä, että Metsä Group yhtiö tekee Äänekoskelle uuden biotuotetehtaan, sellutehtaan. Rahaa on ja sitä tarvitaan reilusti yli miljardi euroa, se on paljon rahaa rikkaallekin. Tehtaan tuotanto on 1,3 miljoonaa tonnia sellua vuodessa, tähän tarvitaan kuitupuuta neljä miljoonaa kuutiometriä. Mutta miksi sellutehdasta halutaan nimittää biotuotetehtaaksi? Syntyyhän siinä sellukeitossa mäntyöljyä, tärpättiä ym. mutta onko niistä oikeasti jatkojalostukseen vai poltetaanko ne tehtaan lämpökattiloissa.

Stora Enson Varkauden sellutehtaan modernisointia ja paperikoneen muutos kartongin tekoon jäänee investointina noin kymmenen kertaa pienemmäksi kuin Äänekosken projekti. Molemmissa kaupungeissa uutiset otettiin tieto investoinnista ilolla vastaan, ei se puunjalostus taida ollakaan maailmanlopun ala.

Sitten ilmeni että ei se reilun miljardin investointi Äänekosken tehtaaseen riitä. Lisäksi tarvitaan lisää rahaa liikenneinvestointeihin, Vuosaaren satamaan Helsingissä, että se pystyy ottamaan vastaan 800 000 tonnia sellua vuodessa (35 junanvaunua sellua per päivä). Lisäksi Keski-Suomen liito on esittänyt valtion tulo- ja menoarvioon vuodelle 2015 kymmeniä miljoonia euroja hankeen liikenneinvestointeihin.

Hyviä uutisia, vai olivatko ne niinkään hyviä.  Metsä Group: in johtaja kertoi että hyvälaatuinen sellu tullaan myymään Kiinaan, jossa siitä tehdään lopputuote eli pakkauslaatikoita.  Stora Enson Varkauden tehdas tuottaisi valkaisematonta sellua 310 000 tonnia ja 390 000 tonnia aaltopahvin raaka-ainetta, voimakartonkia joka käytettäisiin pääosin yhtiön omilla (Venäjän) tehtailla. Lisäksi tarvitaan kierrätysraaka-ainetta sitä varten yhtiö käynnistää uudelleen kierrätyskuitulaitoksen.

Sellua on keitetty Suomessa jo 1900 luvun alusta alkaen. Sellu on kemiallisen puunjalostuksen alemman tason raaka-aine ja nyt sitä edelleen myytäisiin Suomesta ulkomaille. Eikö se puupatruunoille riitä, että sellut keitetään Etelä-Amerikassa ja Kiinassa. Kotimaassa tulisi metsän raaka-aine osata jalostaa valmiiksi korkealaatuisiksi tuotteiksi, mitä ne sitten olisikaan.

Mikä näissä uutisissa jäi mieltäni kaivertamaan.  No rahapa tietysti, vaikka se ei omaani olekaan. Suomi nousuun juttuja on ollut paljon, mutta aina on valitettu rahan, pääomien puutetta, kun olisi pitänyt luoda jotain uutta. On tietysti totta, että nämä hankkeet tuovat työtä ja toimeentuloa monille tahoille ja syystäkin molemmissa kaupungeissa on iloittu ”hyvistä” päätöksistä. Tehdystä työstä saa palkan, mutta nostaako se Suomen teollisuuden jalostusastetta ja tuoko se investoinnin suuruuden huomioon ottaen niin paljon vientituloja joilla korjataan maan alijäämäistä vaihtotasetta. Toivottavasti edes yhtiöiden osakkeenomistajat eivät tule pettymään.

Onneksi on vielä muutamia metallialan yrityksiä joissa on tuotekehitys tuottanut tulosta, Kone Oy:n hissit ja liukuportaat, Wärtsilän dieselmoottorit, Nokian tietoliikenteen verkkotekniikka ja monia muita. Kaikissa näissä on ollut pakko kehittyä ja olla maailman parhaita. Sellunkeittäjä voivat tietysti olla myös ylpeitä, teemme maailman parasta sellua.

Voihan venäjä.

Kännykkä

Tuli hankittua vaimolle uusi kännykkä, ei niinkään tarpeeseen vaan silkasta uteliaisuudesta, sellainen nappulaton malli, kosketusnäyttömalli. Kun olemme tutustuneet toisiimme vuoden verran, voin kertoa teille mitä opin ja mitä en ole oppinut. Houkuttelun jälkeen minun parempi puoliskoni kokeili uutuutta, mutta ei tykästynyt vaan palasi vanhaan nokialaiseen läppämalliin. Otin itse uutuuden omaan käyttöön, ikään kuin haasteena.

Ensimmäinen kännykkäni oli varttikilon painoinen Nokian malli 2110, pompantaskumalli. Tuolla lipaston romulaatikossa on kännyköiden eri vuosikertoja ja kaikki kotimaisen Nokian valmistamia. Nykyinen puhelimeni tuli markkinoille 2010 ja on kosketusnäyttöpuhelin, mutta ilokseni siinä on ns. pappanappula sitä painamalla puheluun vastaukseni onnistuu näyttöä hipeloimatta. Niin, se uusin hankinta onkin sitten korealaisen Sam- tehtaan, liukuhihnalta lähtenyt halvemman hintaluokan kosketusnäyttöpuhelin.  Hintaluokasta päättelin, että hankintani ei ole kaikkein älykkäimmästä päästä oleva malli. En raaskinut siihen montaa sataa euroa laitta, epäilyksellä ettei oma äly ole älykännyn tasolla.  Miksi kuitenkin hankin tuon kännyn, olin utelias näkemään ja kokemaan mihin valmistajan alan markkinajohtajuus perustuu. Nyt siitä uutuudesta on kokemusta. Vaimoni hylkäsi sen nopeasti kun puhelimen ainoa nappula ei toiminut hänen mielestään oikein.

Otin haasteen vastaan ja aloin lukemaan netistä monikymmensivuista ohjekirjaa. Jo tässä minulle vaiheessa selvisi, ettei laiteen suunnittelija ollut tehtäviensä tasalla. Kun miljoonille taviksille tehdään vekotin jokapäiväiseen käyttöön, käyttöohjeen pitää sopia yhdelle A4 arkille.

Selvisi että laitteessa on minulle likaa erilaista turhaa sälää, erilaisia verkosta ostettavia tai ilmaisia palveluita niitä en katsonut tarvitsevani. En luettele kaikkia, vain muutaman mainitakseni kuten kompassi ja vatupassi. Puhelimen ainoa oikea nappula on kännyn sivulla oleva ulkoneva virta/vastaus nappula. Se on väärässä paikassa siinä sivulla juuri sillä kohtaa missä on peukaloni puhelun aikana. Olen katkaissut muutaman puhelun tuolla levottomalla peukalolla. Puhelimen soidessa piti vasta vetäisemällä sormella näytön vasemmasta alakulmasta kohti oikeaa yläkulmaa. Tekstiviesti kirjoittamiseen kosketusnäyttö on ns. nakkisormille aivan mahdoton kun se känny vielä yrittää olla älykäs ja arvata mitä olen kirjoittamassa.  Tiedän, tiedän senioripuhelimia saa ostaa alan liikkeistä.

Mikäpä minä olen arvostelemaan äly/peli kännyköitä joiden käyttäjillä on aivan erilaiset tarpeet kuin minulla. Näen kun lapset ja nuoret teinit istuvat kumarassa rukousasennossa ja kädet ristissä. Kämmenten välissä on kännykkä ja peukalot heiluvat. Tai sitten tuo sporttiset kansalaiset lenkkeilemässä känny taskussa ja napit korvissa.  Ymmärrän niitä vanhempia heidän ostaessaan lapsilleen viimeistä mallia olevia kännyköitä, se tulee heille kalliiksi, mutta vielä kalliimmaksi se tulee lapselle kun joutuu vanhanaikaisen kännykän (lue kaksivuotta) kanssa kisatuksi/syrjityksi kaveriporukassa, siinä ei ole itku kaukana.

Minulle, vanhalle lankapuhelinmiehelle on iloa tuottanut nykyisen kännykän kamera. Eräässä alan lehdessä oli kysymys, millainen on paras kamera? Vastaus: sellainen joka on aina mukana, siis kännykkäkamera. Muistuu mieleen edesmenneen pilapiirtäjä Kari Suomalaisen piirros, siinä kaksi kaveria kännykään puhuen kohtaavat ohittaen toisensa. ”Olisi mukava tavata”.

Mökki ja huussi

Mökkimme on pienellä saarella vanhojen mäntyjen suojassa. Saaren rannat ylt´ympäriinsä ovat harmaita erilaisten sammalten kauniisti koristelemia kallioita. Saaren luonto on karu, männikkö-mustikka tyyppinen metsä, samanlaisia myös läheiset saaret, joten saaremme on luonteva osa järviluonnon kokonaisuutta. Saaren männyt ovat vanhoja, vankkoja ja tuhannen vääräoksaisia. Koivut ovat maan köyhyydestä johtuen honteloita, vain pituutta kasvavia, yrittäessään kilpailla auringonvalon määrästä. Muhevammalla kohdalla muutama isohko haapa työntää juurivesojaan. Saaren auringonnousun ranta on matalaa sileää kalliota, kun taas päivänpuoleinen ja auringonlaskun ranta on syvää heti vedenrajasta alkaen.

Karu on saari, mutta luontoa ja elämää saaressa on vaikka millä mitalla, jos sitä hiemankin tarkemmin viitsii seurata.  On hiiriä ja sammakoita erikokoisia sekä värisiä kusiaisia, hämähäkkejä, ampiaisia, paarmoja ja tietysti kärpäsiä, mutta eipä juurikaan itikoita, ainakaan ihmisen kiusaksi saakka. Västäräkin nokassa näkee jotain hapsenkakkiaisia, kun se ruokkii jälkikasvuaan. Rantasipi juoksutti aikoinaan emännän pientä koiraa ympäri saarta. Saaren päässä suurella kivellä on kaiken päivää uskollisesti kalalokki ja viitan päässä istuu päivystävänä upseerina harmaalokki. Katiskan kokija tulee monelta taholta huomatuksi. Koskelot ja kuikat, myöhemmin kesällä lukuisine poikueineen, kiertävät saarta.

Mökkisaaressa ei ole tietä, ei ole koskaan ollutkaan, vain kaksi polkua. Pääpolku on mökiltä saunalle ja siitä sivupolku huussille ja matkanvarrella pieni maakellari. Polulla kulku on sellaista kapsahtelevaa, sillä joka askeleen tiellä tuntu olevan paljas männynjuuri tai maakiven murikka. Juuri kun on harmitellut kehnoa polkua, ollaankin perillä ja siihen se harmitus haihtuu. Kaivoa ei ole, joten kahvin ja pottujen keittovedeksi saa kelvata järven puhdas vesi. Veden laadusta kertoo sekin, että siinä viihtyvät muikut ja ravut. Pienen venematkan päässä on toinen jo huomattavan suuri saari ja siinä olevasta lähteestä voi hakea juomavettä, mikäli keskikesällä järviveden pienet mustat kirvat juojaa häiritsevät.

Vaimoni isä osti saaren vuosikymmeniä sitten, rakensi saareen tuon pienen mökin, saunan ja huussin. Hänellä oli hyvää silmä laittaa rakennuksen kohdalleen. Mökki aamuauringon ja sauna ilta-auringon puoleiselle rannalle, siinä mistä tasainen kallio alkaa, siis muutaman metrin päässä vesirajasta. Kaikki on edelleen ennallaan, laajennuksiin ei ole ollut pakottavaa tarvetta, paikkojen kunnossapito on riittänyt.

Mikä tässä on sitten erikoista ja erinomaista, luonto se on pysynyt samanlaisena ikiaikaisena. Ihminen ei ole mennyt saaren maaluotoa muuttamaan. Luoto itse on joskus polttanut saaren, palon jälkiä näkyy vanhojen mäntyjen tyvissä. Joskus kauan sitten, nuorenamiehenä olisin halunnut myllätä mökin pihapiiriä, samaan tapaan kuin Huvila ja Huusi tv-ohjelmassa saa katsella. Rakkaan vaimoni tomeran jarrutuksen ansiosta se on jäänyt tekemättä. Nyt saa olla siitäkin viisaudesta kiitollinen, enää ei jaksaisi ”hoitaa tonttia” nyt voi vain nauttia kaikesta siitä mikä on saaressa ollut iki-aikaista. Kun kuikat ja joutsenet muuttavat oli aika kääntää suotuvene talviasentoon, luoda kallion korkeimmalta kohdalta syksyn viimeinen silmäys laskevan auringon suuntaa.

Lähdön hetkellä katson tuttuja lintuja, ne tulevat varmasti ensi keväänä, ovat aina tulleet uusin sukupolvin. Veneen loitotessa rannasta vilkaisin taakseni ja sanoin päivystävälle lokille: ”Hyvää matkaa myös sinulle, tavataan keväällä”.

Kaanain maa

Kaanain maa eli Palestiina, kaanilaiset olivat seemiläisiä kansoja, jotka saapuivat maahan ennen israelilaisia ja aramealaisia.  Juutalaiset ovat alkuaan seemiläinen kansa. Nimi juutalaisuus tulee Jaakobin – toiselta nimeltään Israel – neljännen pojan Juudan nimestä.  Kaanain maa käsitti nykyisen Israelin alueen sekä osan Jordaniaa, Libanonia, Syyriaa sekä nyt surullisen kuuluisan Gazan kaista, Palestiinalaisvaltio.

Historiallisia karttoja katsellessani tekee havainnon, että ns. Lähi-idän alue on kiinnostanut aina suuria valloittajakansoja. Ensin tulivat egyptiläiset, assyrialaiset, persialaiset ja tietenkin Aleksanteri Suuri. Kristuksen aikoina vallanpitäjänä oli Rooman valtakunta. Roomalaisten häivyttyä tulivat arabit ja heidän jälkeensä lännen ristiretkeläiset perustivat Välimeren pohjukkaan mm. Jerusalemin kuningaskunnan. Heidän jälkeensä valtaa käytti mamelukkien sotaisa kansa, kunnes osmanit ottivat vallan ja hallitsivat alueen heimoja aina ensimmäisen maailmasodan päättymiseen saakka.  Maailmansotien välillä alueen valtaa käytti brittihallinto kunnes monien sekavien vaiheiden jälkeen israelilaiset julistautuivat itsenäiseksi valtioksi 1948. Itsenäistymistä edelsi konflikti, kun Egyptin, Syyrian, Jordanian, Libanonin ja Irakin joukot hyökkäsivät Israeliin. Tässä sodassa siirtomaajärjestelmää vastustanut Neuvostoliitto tuki Israelia, kun taas Iso-Britannia vanhana siirtomaaisäntänä yhä tuki arabeja itsenäistyvää siirtomaata vastaan.

Alueesta on käyty sotia ainakin 3000 vuoden aikana. Myöhemmin uskonnollinen näkemys ja sen tekoja symbolisoi Juudean vanha pääkaupunki Jerusalem. Jerusalemia pitävät pyhänä kaupunkinaan niin juutalaiset, muslimit kuin kristitytkin.

Uskonnollisen sekoilun alku lienee jo heettiläisten ajoita alkanut ja ottomaaninen vallan aikana palestiinalaiset katsoivat kuuluvansa arabeihin (filistealaiset). Sitten ei sovi unohtaa egyptiläisiä, jotka jo faaraoiden valtakaudella havittelivat pitävää omistusta mm. nykyiseen Gazaan.

Jopa suomalainen kansalliskirjailijamme Mika Waltari kuvaa kirjassa Sinuhe Egyptiläinen. Kun faarao Horemheb kävi sotaa heettiläisiä (Syyria) vastaan ja kohde oli pitää Ghaza egyptiläisten hallinnassa, siis noin 3000 vuotta sitten. Nykyinen Egyptin valtias, kuka hän sitten lienee, vahtii nyt tiukasti Gazan etelärajaa.

Mikäli uskonnollista kirjallisuutta on uskominen, ja näin ihmiset uskovat. Abrahamia pidetään kolmen kansan (uskonnon) kantaisänä. Juutalaiset eli Mooses uskovaiset uskovat mitä pyhään kirjaan Tooraan on präntätty. Muslimeilla on Koraaninsa ja meillä kristityillä Raamattumme. Jokainen lukija tietysti ottaa vapauden tulkita kirjansa sanomaa itselleen ja asialle sopivalla tavalla. Tulkintaerimielisyyksiä sitten ratkotaan ase kädessä.

Milloin alueen ihmisille saadaan rauha? Jos historia toistaa itseään – jonka se muuten tekee  ­– siihen saattaa kulua kymmeniä ellei satoja sukupolvia, koska vihanpitoon on siirtynyt ja siirtyy aina uusille sukupolville.

Sodan järjettömyyttä kuvaa uutinen muutaman tunnin tulitaosta, että talojen raunioissa olevat kuolleet saadaan kaivettua pois ja hautaan. Sitten taas jatketaan tappamista.  Nuorempana luulin olevani liberaali, myöhemmin minulla on taipumusta skeptisyyteen, ehkä vielä päädyn ateismiin.

Unelma moottoripyörästä

Joka ainoa kevät se tulee mieleen, moottoripyörä. Joskus se unelmointi kesti jopa loppukesään saakka, mutta näillä kymmenillä elämän realiteetit karistavat unelman jo heti vapun jälkeen. Mutta sallinette minun kuitenkin haaveilla.

Nyt voin, aikaa kun on riittävästi, tehdä melkein kaikkea – tietyin rajoituksin – mitä suunnittelin joskus nuorempana. Nuorennmiehen erilaiset menot ja halut täyttivät kaikki päivät ja taisi siinä mennä jokunen yökin. Olin jotain 16v kun halusin moottoripyörän, englantilaisen BSA:n 500 cm³.

 Kaverillani oli pyörä myytävänä ja rahaakin olin säästänyt. Kotona piti puhua asiasta ja äitini säikähti kovin aikomuksiani. Hän vetosi sydäntä särkevästi minun sanomalla:

 "Minä en voi nukkua ennen kuin sinä olet kotona".                                              

Kun sitten isä tuli maininneeksi jotain nahkatakeista ja pärinäpojista, joten katsoin asian loppuun käsitellyksi. Ilmoitin myyjälle, että säästän rahaa auton ostoon.

Ei kulut kuin reilut parikymmentä vuotta, kun oma poika tahtoi mopoa. "Kaikilla kavereillakin on". Olin järkkymätön. "Mopoa ei osteta, tässä on korttelirallia ja melua ilman, että sinun tarvitsee siihen lisäarvoa tuottaa".  Jouduin lupaamaan, että auton ajokortin saatuaan auto olisi illat käytettävissä.

Muutama vuosikymmen myöhemmin oma ja sama poikani ajoi meille uudella moottoripyörällään. Mahtipeli Japanista, tehoa ja kromia oli kolme kertaa sen mitä minä olin joskus himoinnut. Olin kateellinen moottoripyörästä ja ajajan iästä.  Tekipä mieleni kysyä, että josko näin isänä voisin hieman koettaa hänen uutta peliä. En kuitenkaan uskaltanut kysyä, koska pelkäsin vastausta. "Siitä vaan", tai vielä pahempaa: "Tämä ei ole pappatunturi". Nyt minulla on jo reilusti 70+ takana ja alkaa jo aivan aiheellisesti kiinnostaa oma mopo. Pidän nyt sellaista USA:laista harrikka kromikoristusta miesten 50+ peniksen jatkeena. Mopo on aito peli, kunnioitan edesmennyttä mopokuski Eino Poutiaista. Odotan kuitenkin, että ja kun poliisi ei – suuressa viisaudessaan – enää myönnä minulle auton ajolupaa, rekka-auton ajolupa jo evättiin. Mitä ne nyt puhuu mopokortista, eihän se voi koskea kun penskoja.

Haluaisin kuitenkin m-pyörän, sellainen kesyn 350cmᶾ , valmistusmaa Englanti. Vieläkö siellä vielä tehdään moottoripyöriä? Vanha rojaali eli Royal Enfield tai BSA olisi nostalgiaa.

Ajovarusteet, joista pakollisena kypärä sellainen pottamalli eikä mitään visiirihirvitystä. Minulla on nahkarotsi ja farkutkin alkavat sopia sekä tennarit, sellaiset mustat koripallomallit, tiedättehän? Vai ette, mutta siitenpähän näette.

Ajaminen, olisiko se niin tärkeää. Toiseksi nostalgia vaatisi, että ajetaan mielellään mutkaista ja mäkistä soratietä sekä lämpimän kesäpäivän. Unohdin varusteista näin matka-ajossa nahkahatun ja ajolasit. Että en itseäni pettäisi, mukavaa miestä, tuskin niitä ajokilometrejä kovinkaan paljon matkamittariin tulisi.

Kyllä sen nostalgiapyörän omistaminen on ykkösjuttu ja ajaakin voisi, malliksi. Jos oikein muistan ja miksi en muistaisi, englesmannien pyörissä riittää myös rassattavaa. Olisi hupaisaa talvipäivänä levitellä olohuoneen lattialle kerros hesareita ja pyörä siihen päälle. Samalla voi varautua kysymykseen asiaa ymmärtämättömältä taholta:

 "Mitä ihmettä sinä aiot?  Vie heti tuo rakkine pois, täällähän haisee joku öljy".

Talutin ystäväni, siis pyörän, kauas pois. Se ikään kuin häipyi haaveiden savuna ilmaan ja minä jäin katselemaan talon edessä tylsän näköistä sinistä Nissania. 

Kaunista on suomenkieli

Kouluissa vietetään sanomalehtiviikkoa helmikuun aikana. Omasta koulukäynnistäni on jo kulunut paljon aikaa mutta sanomalehtiä vielä luen. Tosin melkein jokaisessa lehdessä joutuu hieman silmiään siristämään, mitä ihmettä. Joskus ihmettelemään sanoja, joiden merkitys ei heti avaudu. Mainosmaailmalla on aivan oma kielensä, en puutu siihen, mutta tavanomaisen uutistekstin ja ns. uudissanoja joutuu pähkäilemään.  Otan muutaman esimerkin suomenkieleen ilmestyneistä uudissanoista: häläri, tötsyt, korvamato, voimaantua, fanittaa, tylyttää, kyykkyviini  ja marttagolf. Tuntuuko tutulta? Politiikan uudissanoja on mm. hallintohimmeli ja palvelukylä.

Tämän vuoden ensimmäisen olympiauutisen luin Iltasanomien nettilehdestä: Rukajärvi sijoittui neljänneksi slopestylen ensimmäisessä karsintaryhmässä. ”Varsinkin mun oli vaikea saada runia aikaan, ainakin reilejä pitää parantaa.” Sanoi Rukajärvi. Seuraa nyt sitten näitä uusia lajeja.

Mitäpä tulee mieleen sanasta sukupuolineutraali? Kauniaisten kunnassa on sukupuolineutraali päiväkoti. Ruotsinkieleen lienee tulossa uusi kolmannen persoonan pronomini ”hen” tarkoittamaan sekä tyttöjä että poikia. Miten suomenkielessä. Ei olisi tyttöjä ja poikia vaan lapsi. Meidän Perhe -lehti kertoo Ninosta ja Sakusta, jotka kasvattavat Ruuta sukupuolineutraalisti. Lapsen sukupuolta ei paljasteta kysyttäessäkään ja synnytyksessä kätilön toivottiin puhuvan vain lapsesta. Ninon ja Sakun mielestä sukupuoliroolit rajoittavat käyttäytymistä. Lelujenkin toivotaan olevan sukupuolineutraaleja. Ruu ei kutsu vanhempiaan äidiksi ja isäksi, vaan vanhemmat ovat Kettu ja Susi. Nino sanoo, ettei hän ole Ruulle äiti, vaan vanhempi.

Voiko asioita vielä pahemmin sotkea, kysyn vaan.

Suomenkieli on kehittynyt muun kehityksen myötä, mutta hitaasti ja harkiten. Oli oikein uutisen aihe kun Suomen kielen lautakunta pitkän harkinnan jälkeen hyväksyi, että ”alkaa tekemään” (alkaa tehdä) on nyt hyvää yleiskieltä. Pitäisikö alkaa itkemään, ei nyt sentään.

Lopuksi tunnustan, että minun piti antaa periksi ja jättää some,  koska en osaa tulkita hymiöitä ja niiden kertomaa viestiä.  Oletko sinä somessa?

Ennakoivia kotikäyntejä

Heti vuoden 2014 alussa Yle uutiset selvitti tutkimuksen avulla suomalaisten arvomaailmaa. Eräs kyselyn mielipide oli: ”Suomessa ihmisiä holhotaan liikaa erilaisin säädöksin, yksilön vapauksia pitää lisätä.” Sattuman satoa lienee, kun sain samaan aikaa Varkauden kaupungin kotihoidolta kirjeen:  

Hyvä ikääntyvä varkautelainen. Tällä tervehdyksellä minua lähestyi Varkauden kaupungin kotihoito. Kappas vain, ajattelin. Onko tämä nyt sitä, vanhustenhoidon suuntausta, että kotiin hoidetaan ja nyt ”kartoitetaan” koti ja tuleva hoidettava.

Kirjeessä tarjottiin mahdollisuutta kotikäynnillä kartoittaa elämäntilannettani ym. Näitä ns. ennakoivia kotikäyntejä tarjotaan vuonna 2013  75 vuotta täyttäneille henkilöille, jotka eivät ole kotihoidon piirissä. Ajattelin aluksi kieltäytyä mutta uteliaisuuteni voitti, katsotaan nyt mihin tämä johtaa vai johtaako mihinkään. Aloin siltä istumalta vastaamaan kyselylomakkeen ”rasti ruutuun” kohtia. Jo ensimmäinen kysymys löi minut ällikälle. ”Miten asutte: Yksin?  Jonkun muun kanssa, kenen? Mitä se kotihoidolle kuuluu kenen kanssa minä asun. En kuitenkaan heittänyt paperia kierrätykseen, sillä uteliaisuuteni vain kasvoi. Tein työtä pyydettyä ja 75. kysymysruutuun tuli rasti. Muutamanpäivän kuluttua sain sairaanhoitajan puhelinsoiton, hän pyysi lupaa katsella terv.kesk. rekisteristä minun terveystietojani. En antanut lupaa.  Sain vielä asiantiimoilta pari soittoa ja kysymyksen, voiko alan työharjoittelija tulla mukaa? Toivotin tervetulleeksi.

Vieraat tulivat, parin tunnin keskustelut olivat ihan mukavat. Lopuksi kysyin rekisteröidäänkö tietoni heidän ”hoivarekisteriin”. Kyllä, nyt minä ja huushollini olemme taas uudessa rekisterissä. Sen tarkoitus lienee, jos oikein ymmärsin, antaa ”holhouslautakunnalle” eväitä harkittaessa kuinka paljon kaupungin väheneviä resursseja Tuomaksen tulevaan hoitoon kannattaa laittaa.

Sain nipun liikunta, ravinto ym. ohjeita sekä paikallisten hoivayritysten yhteystietoja. Pois lähtiessään toivottelivat hyvää vointia. Kiittelin käynnistä ja istuuduin laiskanlinnaan, rauhallisuuteen – vanhenemaan.

Palaan vielä tuohon YLEn arvomaailma tutkimukseen. Netissä oli mahdollisuus myös katsoa oma arvomaailmansa. Siinä selvisi, että minut, vastausteni perusteella, luokiteltiin ketuksi. Olisiko mahdollista, että kotisairaanhoito arvioi vastausten perusteella asiakkaansa tutuilla eläinhahmoilla. Idea on vapaasti käytettävissä.

Kettu, yritti napata puusta pihlajanmarjoja, mutta ne ovat liian korkealla. Jonkin aikaa turhaan yritettyään kettu totesi: ”Ne ovat kuitenkin happamia”, ja lähti murheissaan pois.