Mökki ja huussi

Mökkimme on pienellä saarella vanhojen mäntyjen suojassa. Saaren rannat ylt´ympäriinsä ovat harmaita erilaisten sammalten kauniisti koristelemia kallioita. Saaren luonto on karu, männikkö-mustikka tyyppinen metsä, samanlaisia myös läheiset saaret, joten saaremme on luonteva osa järviluonnon kokonaisuutta. Saaren männyt ovat vanhoja, vankkoja ja tuhannen vääräoksaisia. Koivut ovat maan köyhyydestä johtuen honteloita, vain pituutta kasvavia, yrittäessään kilpailla auringonvalon määrästä. Muhevammalla kohdalla muutama isohko haapa työntää juurivesojaan. Saaren auringonnousun ranta on matalaa sileää kalliota, kun taas päivänpuoleinen ja auringonlaskun ranta on syvää heti vedenrajasta alkaen.

Karu on saari, mutta luontoa ja elämää saaressa on vaikka millä mitalla, jos sitä hiemankin tarkemmin viitsii seurata.  On hiiriä ja sammakoita erikokoisia sekä värisiä kusiaisia, hämähäkkejä, ampiaisia, paarmoja ja tietysti kärpäsiä, mutta eipä juurikaan itikoita, ainakaan ihmisen kiusaksi saakka. Västäräkin nokassa näkee jotain hapsenkakkiaisia, kun se ruokkii jälkikasvuaan. Rantasipi juoksutti aikoinaan emännän pientä koiraa ympäri saarta. Saaren päässä suurella kivellä on kaiken päivää uskollisesti kalalokki ja viitan päässä istuu päivystävänä upseerina harmaalokki. Katiskan kokija tulee monelta taholta huomatuksi. Koskelot ja kuikat, myöhemmin kesällä lukuisine poikueineen, kiertävät saarta.

Mökkisaaressa ei ole tietä, ei ole koskaan ollutkaan, vain kaksi polkua. Pääpolku on mökiltä saunalle ja siitä sivupolku huussille ja matkanvarrella pieni maakellari. Polulla kulku on sellaista kapsahtelevaa, sillä joka askeleen tiellä tuntu olevan paljas männynjuuri tai maakiven murikka. Juuri kun on harmitellut kehnoa polkua, ollaankin perillä ja siihen se harmitus haihtuu. Kaivoa ei ole, joten kahvin ja pottujen keittovedeksi saa kelvata järven puhdas vesi. Veden laadusta kertoo sekin, että siinä viihtyvät muikut ja ravut. Pienen venematkan päässä on toinen jo huomattavan suuri saari ja siinä olevasta lähteestä voi hakea juomavettä, mikäli keskikesällä järviveden pienet mustat kirvat juojaa häiritsevät.

Vaimoni isä osti saaren vuosikymmeniä sitten, rakensi saareen tuon pienen mökin, saunan ja huussin. Hänellä oli hyvää silmä laittaa rakennuksen kohdalleen. Mökki aamuauringon ja sauna ilta-auringon puoleiselle rannalle, siinä mistä tasainen kallio alkaa, siis muutaman metrin päässä vesirajasta. Kaikki on edelleen ennallaan, laajennuksiin ei ole ollut pakottavaa tarvetta, paikkojen kunnossapito on riittänyt.

Mikä tässä on sitten erikoista ja erinomaista, luonto se on pysynyt samanlaisena ikiaikaisena. Ihminen ei ole mennyt saaren maaluotoa muuttamaan. Luoto itse on joskus polttanut saaren, palon jälkiä näkyy vanhojen mäntyjen tyvissä. Joskus kauan sitten, nuorenamiehenä olisin halunnut myllätä mökin pihapiiriä, samaan tapaan kuin Huvila ja Huusi tv-ohjelmassa saa katsella. Rakkaan vaimoni tomeran jarrutuksen ansiosta se on jäänyt tekemättä. Nyt saa olla siitäkin viisaudesta kiitollinen, enää ei jaksaisi ”hoitaa tonttia” nyt voi vain nauttia kaikesta siitä mikä on saaressa ollut iki-aikaista. Kun kuikat ja joutsenet muuttavat oli aika kääntää suotuvene talviasentoon, luoda kallion korkeimmalta kohdalta syksyn viimeinen silmäys laskevan auringon suuntaa.

Lähdön hetkellä katson tuttuja lintuja, ne tulevat varmasti ensi keväänä, ovat aina tulleet uusin sukupolvin. Veneen loitotessa rannasta vilkaisin taakseni ja sanoin päivystävälle lokille: ”Hyvää matkaa myös sinulle, tavataan keväällä”.