Koiramaisia aikoja

Tämä on tarina alkaa meidän perheen ensimmäisestä koirasta, siis isäni koirasta jo vuosikymmenien takaa.Elettiin 1940-lukua, kotimme oli Varkauden kauppalan postitalossa. Pihassa oli halkopinojen lisäksi meidän Hulin koiran koppi. Huli oli terhakka pieni Suomen pystykorva, kova haukkumaan kaikkea mikä liikkui, myös postin virkamiehiä. Isäni joutui luopumaan koirasta, eihän valtion virkamiehiä sopinut haukkua, ainakaan työaikana. Huli sai uuden kodin jostain Heinävedenpuolen maalaistalosta.

Parikymmentä vuotta myöhemmin oli oma perhe, lapset, talo ja lasten silmänilona akvaariokalat. Mutta eihän lapset voineet kalojen kanssa leikkiä, hankittiin lemmikki musta kollikissa ja nimitettiin se Otoksi. Myöhemmin Otto katosi Luttilan metsiin ei uutta kissaa enää hankittu.  Lemmikin puute johti keskusteluun koirasta. Rodusta keskusteltiin ja kohta talossa oli silloin vielä harvinaisen rodun labradorin- noutajan urospentu, joka sai nimekseen Jesse. Ensimmäisiä toimia oli saada koiralle rokotus raivotautia vastaan, soitto kaupungin eläinlääkärille ja pian oli koira saamassa piikin nahkansa alle. Eläinlääkäri edesmennyt Tapio Soosalu kysyi: ”Paljonko maksoit pennusta”.  Vastasin: ”Seitsemänsataaviisikymmentä markka”. Soosalu; ”Hullumies, sillä rahalla olisit saanut puoli vasikkaa pakkaseen”. Hyötyeläinlääkäri ajattelin, mutta jätin sanomatta.  Jessen sosiaalinen tutustuminen toisiin koiriin oli, pienin rajauksin, mutkatonta kennelyhdistyksen majan pihapiirissä. Tosin ensimmäinen käynti kävi koiran hermoon yli sen sietokyvyn. Omistajan varovaisuuden vuoksi nuori koira jätettiin yksin autoon. Tuon loukkauksen se kosti puremalla auton turvavyön irti poikki. Kun sitten menin autokorjaamolle, korjaamon pomo Tervonen totesi jäljet nähtyään, ”olet näköjään hankkinut koiran”.

Jesse pääsi hyvään koulutusputkeen, ensin tottelevaisuus ja myöhemmin jäljestämiskoulutus, riemukaita vesileikkejä unohtamatta. Koulutuskentällä säilyi sopu muuten, mutta bogseri rotuinen, silloin hännästään typistetty, kumppani näkyi Jesselle kuin punainen vaate härälle. Tuohon bokserivihaan liittyy myös vakavampi, niin sanottu läheltä piti tapaus. Serkullani oli bokseri. Vierailulla heidän kesämökillään jäi naisten tehtäväsi pitää koirat erillään, sen aikaa kun me miehet olimme saunassa. Kohta kuului laturilta kova meteli kun koirat tappelivat laiturin reviiristä, juoksin alasti laiturille ja paiskasin Jessen Pielisjärven aaltoihin. Siihen loppui se rähinä, mutta serkkuni kysyi, ”vieläkö sinulla on sukukalleudet jalkojen välissä”.   Toinenkin kylämatkamme sai hieman nolon käänteen, meidät oli kutsuttu ensi visiitille koiraperheeseen ja tietysti Jessekin oli mukana. Tervehdimme isäntäväkeä olohuoneessa ja samalla koiramme nosti jalkaa ja merkkasi oman reviirin kukkatelineen jalkaan.

Koulutuksen, tottelevaisuuskokeet ja kilpailut se ymmärsi työksi ja menestyikin kohtalaisen hyvin. Tottelevaisuuskokeen aikana Jessen mielenkiinto alkoi joskus herpaantua. Suoritus paransi melkoisesti kun pidin kappaleen pannukakkua takin oikeanpuoleisessa taskussa. Johtiko liian tiivis koulutus sitten vapauden kaipuuseen, Jesse käytti karkaamisen mahdollisuuden siekailematta hyväkseen, lähti aina tilaisuuden tullen omille teilleen. Ajelin monet kerrat Luttilan ja Savonmäen omakotialueen katuja polkupyörällä koiraa etsien. Onni vaihteli etsijän ja etsittävän välillä, jos koira havaitsi minut ensin se osasi väistää, jos minä pääsin yllättämään se tuli nöyrästi luokseni. Muuten se tuli ajastaan kotiin, sitten kun itselleen hyväksi katsoi.

Sitten kuulin jonkun kokeneen kennelmiehen sanoneen: ”Kyllä se elämä on kitumista yhdenkoiran kanssa”. Niin vain Jesselle tuli kaveri, samanlainen musta labradori Pami.