Kalispera

Matkustajat puhkesivat taputuksiin lentokoneen laskeutuessa lentokentälle.

 Tämä oli herra ja rouva Rusinalle uutta ja he ihmettelivät, että kenelle suosionosoitukset olivat tarkoitetut. Tuomas Rusina katseli koneen ikkunasta uteliaana ulos, Hän näki lentoaseman katolla mitä ilmeisemmin lentoaseman nimen,  Ηράκλειον  kuitenkaan ymmärtämättä sen viestiä. Kone pysähtyi kentän parkkiruutuun ja ovi avattiin. Samalla erikoisen lämpimän ilman henkäys tuli koneesta poistuvia vastaan.

 Herra Rusina oli tullut hänelle uuteen maahan. Muuten maa sekä sen historia olivat hyvin vanhaa. Herra Rusina oli pakahtua uteliaisuudesta. Herra Rusinan, tuttavallisemmin Tuomaksen, aistit olivat hereillä. Lämpö tuntui hyvälle, mutta ilmassa oli hieman kitkeriä palaneen kumin ja lentopetrolin tuoksuja.

Viralliset vastaanottajat, poliisin ja tullin, edustajat olivat joustavia.  Edes leimaa ei passiin lyöty. Seuraavaksi he siirtyivät odottavaan bussiin ja siellä matkatoimistoa edustava opas Anna,  kuten hän itsensä esitteli, toivotti matkalaiset tervetulleiksi myös paikallisella kielellä  – Kalispera.

 Tuomasta alkoi hieman ahdistaa, ensimmäinen näköhavainto, lentoaseman nimi on joukko outoja merkkejä ja puhuttu kielikin meni yli ymmärryksen. Joutuuko tässä koko viikon pitämään mykkäkoulua, onneksi herra ja rouva Rusina ovat puheväleissä.

"Ei syytä huoleen kirjoitti Maakansa" ja jatkaa...".  muisti Tuomas Maalaisliiton lehden erään otsikon ja otti neuvosta vaarin. Huomenna kohti uusia seikkailuja. Uusi kamerakin oli sopivasti hankittu.

 Seuraava aamu oli kiireinen. Hotellin henkilökunta toivotteli:

 – Kalimera, johon Tuomas vastaili jo tottuneesti, että huomenta huomenta.

  Pariskunta päätti tehdä pienen kävelyretken lähimaastoon. Kulkeminen oli avoimilla reiteillä helppoa, metsää ei ollut, vain pieniä piikkipensaita sillä täällä. Pienet pyöreät jätökset viestivät, heidän lampaiden valtakunnassa. Rinteellä näytti oleva jokin hökkeli ja lampaita sekä vuohia. Hökkelin ympäristö oli tallautunut mustalle mullalle. Se vaatimaton rakennelma osoittautuikin paikalliseksi juustolaksi. Majasta tuli ulos pariskunta.  – Terve, terve, kalimera, Rusinat tervehtivät tulijoita.

 Heille selvisi rouvien auttavan englanninkielen ansiosta, että vuohen ja lampaanjuustoa tässä keitettiin kokoon.  Arvelen rouva Rusinan terveysalan ammattilaisena katselevan keitosta ja valmiita juustoja pajukorissa hieman epäilevästi. Tuomas ja paikallinen juustolan johtaja eivät päässet puhutusta kielestä yksimielisyyteen vaikka vaihtoehtoja oli peräti kaksi. Koska juustolaan oli tullut ulkomaalaisia vieraita, otettiin heidät vastaa vieraanvaraisesti. Rouva haki vajasta pullon ja pari jo elämää nähnyttä muovituoppia ja niin vieraat saivat paikallista viiniä tervetulotoivotuksineen. Itse kun työssä olivat, eivät tohtineet juoda edes heidän seurakseen. Kuka sitä nyt työaikana. Esiteltiin vielä valmiit tuotteet pakettiauton avolavalla ja vieraat tekivät lähtöä sekä kiittelivät.   – Kiitos kiitos, efaristo ke adio.

 Paluumatkalla Tuomas jutteli vielä muutaman sanan paikallisen vuohen kanssa, joka isolla kivellä seisten söi piikkipensaan tuoreita lehtiä. Tuomas Rusinan pelot olemattomasta kielitaidosta alkoivat kaikota. Juustolan johtaja ymmärsi melko varmasti tervehdykset ja kiitokset. Toisaalta oli parempi, ettei suurempiin puheisiin ollut mahdollisuutta, eipähän tullut paljastettua vahingossa liikesalaisuuksia. Kiven vuohi mäkätti Tuomkselle ruokailunsa lomassa aivan ymmärrettävästi.  – Näin keväällä ovat uudet piikkipensaan versot parhaimmillaan.

 Mukava oli päiväkävely ja muutama paikallinen tuttavuuskin oli hankittu ja lomahan oli vasta alussa.

Seuraavaan aamuun herätys oli aivan aidosti kukonlaulun aikaan. Aurinko porhalsi ylöspäin taivaalla huomattavasti nopeammin kuin kotosuomessa. Olisiko se hotellin aamiainen jo katettu, vaikka eihän tässä mitään kiirettä tarvitse pitää, lomalaisten.

  – Etkö sinä jo ala jo joutua?  Kyseli Tuomas rouvansa hänestä hitaanlaiselta vaikuttavia aamumanööverejä katsellessaan.

 Eilen illalla oli päätetty, että tänään vuokrattaisiin auto.  Tuomaksen mielessä kävi ajatus, miten se autonvuokraus onnistuisi ja ymmärtäisikö mihin paperiin nimensä laittaa. Autovuokraamo oli tottunut palvelemaan myös ns. "ymmärtämättömiä" asiakkaita. Vuokraamon mies esitteli autot ja kertoi ehdot englanniksi. Hän keskusteli rouva Rusinan kanssa, mutta piti katseen kuitenkin Tuomaksessa ja odotti hänen hyväsyviä päännyökkäyksiään. Neuvonpidon tuloksena hän ojensi sopimuspaperin Tuomakselle ja niin Fiat merkkiä oleva pikkuauto oli käytettävissä.  Lähdettiin.

Rouvalla oli jo kotimaasta hankittu opaskirja ja sen mukaan jossakin maaseudun ylängöllä –  ylijumala Zeuksen mailla – olisi nähtävyytenä hieman erikoisia tuulimyllyjä. Tiet kiertelivät pitkin rinteitä ja pieni kylä toisensa jälkeen jäi taakse. Välillä pysähdyttiin katselemaan maisemia ja haistelemaan timjamin huumaavia tuoksuja.

 Eräällä tieosalla kohtasimme vanhan naisen taluttamassa aasia. Aasin taluttaja oli, päinvastoin kuin lomailevat Rusinat pukeutunut lämpimästi. Nyt Tuomas muisti kameransa. Nopeasti hän otti kameransa autosta ja kohteliaana miehenä kysyi lupaa valokuvaan. Naisihminen vain hymyili hieman arvoituksellista hymyä, mutta aasi ymmärsi kysymyksen ja heilutti korviaan hyväksyttävästi. Tuomas otti luvan saatuaan muutaman kuvan aasista ja tulihan se taluttajakin samaan kuvaan. Olipa mukava kun ainakin toinen kuvattavista ymmärsi Tuomasta. Matka jatkui hyvillä mielin, mutta nälkä alkoi ahdistella miestä hilpeää, kuten laulussa sanotaan.

Matkalla ylöspäin he tulivat Apostoli nimiseen kylään. Sen raitti vaikutti hiljaiselta. He ajoivat hiljalleen ja pysähtyivät, näytti siltä kuin tuossa olisi leipomo. Rusinat menivät leipomoon, mutta pettymys oli se, että leivät oli paistettu jo aikaisin aamulla ja myyty aamupäivällä. Leipuri, roteva mies esiliinassaan, oli paikalla ja äänen sävystä päätellen pahoitteli kun palvelu ei pelannut. Vieraita ei kuitenkaan voinut tyhjin käsin ja kuivin suin poiskaan päästää. Leipuri kaivoi leipomon nurkasta suuren muovipullon, joka sisälsi vaalean harmaata juomaa. Pian Tuomas ja rouva Rusinalla sekä isännällä oli emalimukit kädessä ja juomat mukissa. Tuomas maistoi ja haistoi. Hieman outoa, mutta jotain tuttua, pian suu antoi vastauksen, viinaa ja vahvaa. Sitten hän tajusi, että nyt hänellä oli suun täydeltä rakia, paikallista pontikkaa. Vaihtoehtoja oli vain yksi, ryyppy oli nielaistava, koska isäntä katsoi. Kurkkua poltti ja siitä syystä kiitos ja nyökkäys hieman viipyivät. Vaihdettiin, kirjaimellisesti kohteliaisuuksia kumpikin omalla kielellämme. Leipuri piti Tuomaan kumarrustani merkkinä, että toisellekin jalalle vieras voisi ottaa. Väärin ymmärretty, mutta mukissa odotti jo uusi ryyppy. Nyt alkoi leipurin ja Tuomaksen keskustelu viittomakielellä ja muilla kansainvälisillä eleillä.

 – En voi enää ottaa kun ajan autoa, sanoi Tuomas

 – Ei huolta, istutaan ja jutellaan eihän tässä ole mitään kiirettä, vastasi leipuri.

– Elä ota enää, eihän sitä tiedä mitä siinä mukissa on ... en minä ainakaan tätä voi juoda, kommentoi rouva Rusina tilannetta.

– Ymmärrä nyt, istutaan alas, en minä voi tätä Jumalan viljaa maahanakaan kaataa, vastasi Tuomas kääntyen isäntäänsä päin. Hän yritti käsillä puhuen selittää, että autolla ajo mutkaisilla teillä voi olla vaarallista jos vielä joisin. Leipurin kommentti:

 – Suoraa teitä voi ajaa kuka vaan, mutta näillä teillä pieni terästys on vain hyväsi, kommentoi leipuri

 Mukit juotiin tyhjiksi ja pariskunta siirtyi kadun toiselle puolelle, pienen kahvilan eteen. Paikalla oli pieni pöytä ja sen ääressä kolme miestä. Pian sen viereen tuotiin toinen samanlainen pöytä ja tuolit. He saivat kahvit pienistä kupeista. Taas he oppivat, että kahvia on täällä ns. väkevää ja syystä kuppikin on sen mukaan pieni. Viereisen pöydän porukalle tuli selvitettyä, että suomalaisia, "finlandikos" ollaan.

Kotikylään palattuaan autokin oli palautettava, mutta ensin se oli tankattava sopimuksen mukaan. Kylän keskustassa erään kadun varrella oli yksinäinen polttoaineen jakelumittari, sellainen vihreä ja kyljessä kirjaimen BP. Tuomas pysäköi Fiat autonsa mittarille ja pian tulikin polttoaineen myyjä paikalle. Tuomas hämmästyi niin, ettei osannut suutaan aukaista, eikä ollut tarvettakaan. Pitkä laiha mummo täysmustissa vaatteissaan ja huivissaan avasi tottuneesti korkin ja laski mitään puhumatta tankin täyteen polttoainetta. Korkki kiinni ja ostajalle osoitettiin polttoineen määrä ja hinta mittarista. Ostaja ohjattiin käden viittauksella sisälle ja mustiin pukeutunut ilmoitti summan kaupan pikkutakkimiehelle ja niin toimitus oli sujuvasti lopussa, efaristo ke adio.

Huhtikuiset kevätpäivät olivat lämpimiä ja he pohjolan turistit erottuivat joukosta loma-asuissa ja valkeine kinttuineen. Kylää katsellessaan he havaitsivat, että paikalliset ihmiset pukeutuivat lämpimästi. Vanhemmat miehet ja naiset istuivat kotiensa oven edessä ja auringonpaisteessa, lammasnahkaturkit päällä. Tuomakselle tämä kontrasti oli liikaa ja häntä ei enää loppuloman aikaan sortsit jalassa nähty. Ei siihen vaikuttanut paikallisten turkit, vaan kotimaan miesten lököttävät sortsit ja liian pienet ja kirjavat hihattomat kesäpaidat.

Eräs ilta matkan lopulla oli Rouva Rusinalle mieleenpainuva. Ilta oli lämmin. Pariskunta istui ulkona illan pimetessä tavernan terassilla, vihreää välimerta katsellen. Ruokatilaus oli myös merellinen, kalaa ja paikallista valkoviiniä. Tuomas kiinnitti huomiota rouvansa katseeseen, joka viipyili sulavasti liikkuvissa nuorissa miehissä heidän täyttäessään asiakkaiden toiveita tarjoilijoina. Tilaus toimitettiin. Hieman yllättäen tarjoilija otti päänsä yläpuolelta kasvavasta puusta sitruunan, puristi siitä mehut kala-annosten mausteiksi.  – Ihanaa, sanoi rouva Rusina.

 Nyt kreetalainen valkoviinikin tuntui sopiva kala-aterian ja tunnelman kanssa yhteen. Vielä oli vuorossa iltakävely Pohjattomanjärven rantakadulla ja kävelymatka hotellille. Ennen nukkumaan menoa Tuomas huoneen parvekkeella istuen teki yömyssyn seitsemän tähden kenraali Metexan jalosta juomasta. Huomenna kotiin.

Kotimatka sujui mukavasti. Matkalle viikko sitten lähdettäessä Tuomasta oli vaivanut ajatus heikosta kielitaidosta, mutta nyt sen saisi unohtaa. Mukava matka, mihinkähän sitä reissaisi seuraavaksi. Kotiin tullessa perheen nuorimmat  Petri, Merja, Pami ja Jesse odottivat tuliaisiaan. Oli mukava tulla kotiin, vaikka nuorimmat haukkuivat tulijat, mutta hyvää tarkoittaen, nuo Pami ja Jesse labradorinnoutajat.

Tuomas

Yön ääniä

Herra Rusinan mielipuuhia on keittiössä huuhailu ikään kuin salaa tai ainakin huomiotta herättämättä. Ilta ja aika juuri ennen puoltayötä ovat parasta keittiöaikaa. Lähestyminen tehdään niin sanotusti puolivaloin, vain liesituulettimen valo sytytetään. Se lisää jännittävyyttä, jonka kokovalaistus pilaisi heti alkuunsa. Lähestymisen kohde on puhtaanvalkoinen jääkaappi. Jääkaappi sinänsä ei ole mitenkään puoleensa vetävä. Puhtaanvalkoinen ja yläreunassa loistaa vihreä valo. Se kertoo, että sisällä kaapissa on kaikki hyvin. Kaapin ovessa on myös sen valmistaneen ruotsalaisen firman nimi, joka on tuttu jo mummin ompelukoneesta ja ukin haulikosta.

Draama alkaa kun Tuomas Rusina aukaisee jääkaapin oven, ensin hieman raolleen sitten ikään kuin kurkistus kaapin antiin. Monen moisia tuntemuksia alkaa herätä. Taustalla kuuluu, vai kuuluuko, jokin ääni vaikka ketään ei ole näkyvissä. "Mitä sinä olet tekemässä". Se ei ole oikeastaan kysymys, mutta sen aiheuttama tunne on jotenkin kummallinen, koska siihen ei Tuomas osaa vastata. Kysymys elää koko sen ajan kun valo jääkaapissa palaa. Tuomas Rusina testaa kuulemansa äänen ja laittaa jääkaapin oven kiinni ja samalla ääni tai sen kaiku häviää. Johtuuko se jääkaapin valosta? Tuomas ottaa uudelleen ja varovasti kiinni jääkaapinoven kahvasta ja nyt sama ääni kuuluu, kuitenkin hieman heikompana. Ei, ääni aiheudu jääkaapin valosta, se tuli nyt todistettua. Tuomasta alkaa pelottaa vaikka aivan omalla jääkaapillahan tässä ollaan. Pelkoa lisää tuntemus, että miten tähän on tultu, nukkumassahan vanhan miehen tulisi olla, eikä keittiössä kuuntelemassa öisiä ääniä. Tuomas päätti palata takaisin aviovuoteeseen ja asettui vasemmalle kyljelleen, mutta uni ei ollut tullakseen.  Hän kääntyi oikealle kyljelleen ja sitten selkäasentoon ja viimein nousi ylös ja suuntasi hiljaiset mutta päättäväiset askeleet keittiön jääkaapille. Tunnelmaa loi se seikka, ettei Tuomas tarvinnut sytyttää valoja matkalla keittiöön, olivathan huoneet tuttuja.

Kulkijan askeleet eivät olleet pitkiä, mutta lyhenivät entisestään jääkaapin ovea lähestyttäessä. Rohkeasti vain jääkaapin ovi auki ja kas mitään ääntä ei nyt kuulunutkaan, mutta Tuomas Rusina kysyi ikään kuin itseltään "mitä minä täällä teen". Hitaasti silmät tottuivat valaistun jääkaapin sisuksiin ja eilisiin lihapulliin. Tuli tunne, että ne lihapullat näyttävät jääkaapin kutsuvassa valossa varsin syötäviltä. Alemmalla hyllyllä oli juustokupu ja siinä näkyi olevan pieni kannikka hyvää, joskin hieman kuivanutta juustoa. Laatutavaraa rasvaprosentti 32 muisti Tuomas, itse hän oli juuston ostanut. Rouva Rusina osti vähärasvaisia juustoja, mutta Tuomas ei niistä pitänyt, tarttuivat kitalakeen kuin kitti. Hän kutsui niitä kittijuustoiksi. Oliko oikeaa voita? Oli, ja ottaessaan voipaketin esiin hän kuunteli kuuluisiko nyt outoja ääniä. Ei kuulunut. Kaapissa näkyi vielä epämääräinen rutistunut paperipussi ja sisällä yksi karjalapiirakka. Kylmä karjalanpiirakka ei makunautintoja paljon hivele. Voisiko sen laittaa mikroon lämpenemään? Tuomas perääntyi ajatuksesta, mikron hurina pilaisi tunnelman.

Nyt oli öisen hiukopalan tarpeet kartoitettu ja tuskin tästä enää kannattaa perääntyä. Nyt Tuomas tunnisti edellä kuullun äänen, sitä kutsuttiin omaksitunnoksi. Omantunnon, eli äänen rauhoittamiseksi olisi syytä perääntyä, mutta sitten Tuomas muisti. Illalla oli jäänyt lääkkeet ottamatta. Keittiön kellon viisarit osoittivat viittä vaille puoltayötä. Tuomakselta pääsi ns. helpotuksen huokaus, vielähän tässä ehtii lääkkeet ottaa. Reseptissä on ohje, että lääkkeet otettava iltaruoan kanssa. Asia oli ratkaistu, nyt voitiin minkään ulkopuolisen häiriön asiaan puutumatta ottaa lääkkeet ja ohjeen mukaan. Karjalanpiirakkakin sopi lämmittää voilla siveltynä ja lilapullilla ryyditettynä. Oluttakin näkyi olevan, mutta nyt ääni jo varoitti, ettei sentään sovi alkoholipitoisia aineita lääkkeiden kera nauttia. Tuomas hätkähti hieman, lasillinen vettä saisi kelvata. Omantunnon ääntä oli nyt syytä noudattaa, saattaisi uni tulla paremmin. Olipa hyvä että heräsin, tuli ne lääkkeet otettu ohjeen mukaan.

Aamulla lääkedosettia avatessaan hän kuuli rouvansa kysyvän: ”Otitko eilen iltalääkkeesi kun en nähnyt”. Otin.

Ossetra, idän vieras

Kauniina kesäpäivänä erään pitäjän monivuotinen kesävieras oli luvannut vaimolleen Anjalle illaksi maittavan kala-aterian. Kalamies Heikki tunsi järvensä ja ajatteli, elettiin juhannuksen aikaa, josko verkkoon uisi pari kesäkuunahventa (kuhaa). Kalamies laski verkkonsa veteen, siihen lähelle sitä radanrakentajain tekemää ratapenkkaa. Illan tullen ne olisi hyvä katsoa ajoissa, että ennättäisi vielä laittaa saaliskalansa iltaruoaksi.

Järvi ei ollut kovin suuri, hieman enemmän kuin sata hehtaaria, mutta järven läpi virtaava joki piti vedenlaadun hyvänä. Järvi oli myös matala, mutta muutama syvänne ja rantojen kaislikot antoivat hyvät elinolot järven alkuperäisasukkaille. Ahven, särki, hauki, kuha, made ja monet muutkin lajit viettivät eloaan lähinnä omilla reviireillään. Ei kaikki elo aivan auvoista pinnan alla ollut, muut kammoksuivat haukea, salakavalaa saalistajaa,  joka ei kunnioittanut edes lajitoveriaan, kun ruoan hankinnasta oli kysymys. Toinen asia oli ja siihenkin oli jo totuttu, hieman herraskainen taimen. Ne olivat joskus vuosia sitten yhtä äkkiä ilmestyneet järven eteläpäähän kuin tyhjästä. Oli oikein rakenneltu vieraille parempia asuinsijoja järven eteläpäähän välijokeen, alkuperäisten asukkaiden harmiksi. Kateuttako?  Alkuperäiset asukkaat sopeutuivat ja sietivät taimenta, mutta pitivät heihin tiettyä etäissyyttä ja siellähän se pieni yhteisö eli ja "kuti" omissa oloissaan, joskus heille tosin tuli halu käydä alkuperäiskansojen reviirillä, ikään kuin näyttäytymisen halusta.

Se mitä järven läntisessä päässä oli joskus tapahtunut oli pientä mitä itäisessä päässä tulisi tapahtumaan. Pienen järven syvyyksissä, jonka rautatien rakentajat olivat rataa rakentaessaan vielä halkaisseet, oli rauha mennyt.

Sen näki ensimmäisenä muuan made. Vähäisessä valossa näkyi vieras kulkija, joka oli tullut mateen ruokapaikalle. Tulijan viikset pöllyttivät mutaa.

Mitä helvettiä!

 Tämä oli mateen nautintaan kuuluva hyvä ruokapaikka, kiiskiateria oli melkein aina taattu. Tulija oli sen verran vaikuttavan näköinen ettei ollut hyvä käydä ensimmäiseksi riitoihin. Toiseksi, järkytyksestä selvittyään matikalle tuli kiire viemään viestiä lajitovereille. Vierasta vaikka olikin yksin, sitä oli syytä varoa. Pelottavan näköinen oli tunkeilija. Ensin kukaan ei matikkaa uskonut:

 "Oletko syönyt jotain sopimatonta kun horiset joutavia?"

Asia jäi sillä kertaa, mutta ei kovin kauaksi aikaa. Kohta järven pohjantuntumassa oli uusia asukkaita vaikka kuinka paljon. Nyt oli tosi kysymyksessä. Tulokkaita oli nähnyt myös kuha ja kuhan sanaan luotettiin. Päätettiin lähteä viemään sanaa oudoista tulijoista ruohikon suurelle hauelle. Turvallisuussyistä lähdettiin joukolla, hauesta kun ei aina tiedä. Hauki kuunteli kun luotettavaksi tunnetut kuhat kertoivat mitä oli nähty ja koettu. Made yritti sanoa, että minä näin sen ensin, mutta hauki tokaisi tylysti:

 " Ole sinä pohjan pöllyttäjä nyt hiljaa, sinua saatetaan vielä tarvita."

Sovittiin, että lähetetään ensin made asialle katsomaan saataisiinko yhteys uusiin tulokkaisiin. Made vastusteli, mutta suostui kun parvi suurempia haukia terävine hampaineen lupasi taata hänen turvallisuutensa.

Made läksi matkaan. Eikä aikakaan kun hän näki vieraan  – tai nyt jo useita, kaikki saman kokoisia. Se oli aika kummallista. Tulijat olivat myös uteliaita, sillä nyt oltiin todella vierailla vesillä. Yhteyttä ei oikein saatu ja pientä kahakointiakin alkoi esiintyä. Kimppuun ei vielä käyty, mutta pientä tönimistä alkoi esiintyä. Sitten tapahtui se, mitä alkuperäisasukkaat olivat pelänneet, vieraita ilmestyi yhä lisää. Nyt olivat hyvät neuvot  tarpeen, mutta mikä neuvoksi?

Tieto vieraista oli kiirinyt myös järven eteläpäähän taimenten yhdyskuntaan. Se herätti sillä suurta kiinnostusta, mutta varottiin sotkeutumasta asiaan. Ei aikaakaan kun alkuperäisasukkaiden lähetystö parin kuhan voimin tuli kysymään taimenten nokkamieheltä, että olisiko heillä kiinnostusta sovittelutehtävään. Vedottiin nyt yhteiseen etuun, parasta olisi yrittää sopua, mutta kotouttamisesta ei pitäisi vielä mainita mitään. Kun kuhat vielä antoivat taimenten ymmärtää, että ne voisivat maailman vesiä nähneinä  voittaa vieraiden luottamuksen, niin taimenet saatiin suostuteltua sovittelijan tehtävään.

Neuvottelu alkoivat hyvässä hengessä ja hiljalleen luottamus alkoi kantaa hedelmää. Vieraat olivat avoimia ja kertoivat varsin kummallisen tarinan. He kertoivat, etteivät ole mistään järvestä kotoisin. Kertoivat karanneensa kasvatuslaitoksesta sieltä pohjoisen jokisuulta. Tyhmiä eivät vieraat olleet, vaikka mitään mukavia muistoja ei mistään kotijärvestä ollut kerrottavaksi, niin jossakin heillä oli säilynyt tietoisuus, että siperialaista Ossetra heimoa oltiin. Enempää ei vieraat osanneet itsestään kertoa. Olivat kuitenkin tyytyväisiä kun olivat päässet väljemmille vesille ja nyt ruokakin oli monipuolistunut.

Järven kantaväestö oli pääosin tyytyväinen kuulemaansa ja piti tulijoiden kertomusta melko luotettavan tuntuisena. Vastarannan kiisket olivat kuitenkin epäilevämpiä ja ehdottivat, että uudet tulijat sijoitettaisiin aluksi pois valtaväestön keskuudesta. Ajatus saikin aluksi kannatusta, mutta mihin –  siinäpä pulma.  Taimenet pyysivät neuvottelutaukoa ja palasivat omille reviireilleen järven eteläpäähän. Kun neuvotteluja jatkettiin taimenet tekivät selväksi ettei järven eteläpäässä ole tulokkaille sopivia tiloja. Katsoivat kulttuurillisten erojen aiheuttavan ristiriitoja ja muutakin vastustusta esiintyi. Kuhat myös katsoivat, että järven ainoa syvänne oli liian pieni tulokkaille, ties millaiseksi kasvavat.

Ratkaisua haettiin viimein radan järven takaisesta osasta. Sen yhdisti pääväylään kapea veneväylä. Se järven osa oli sopivasti syrjässä mm. virtaavasta vedestä ja sillä asui enemmistönä lajeja joita kalastavat ihmiset nimittivät roskakaloiksi. Lisäksi vieraiden valvonta olisi helpompaa. Nyt puuttuivat keskusteluun vihreän ruohikon lahnat ja pitivät moista erottelua syrjivänä ja tunteettomana vieraita kulttuureja kohtaan. Myös uudet tulokkaat kavahtivat, juuri oli päästy kasvatuslaitoksesta. Lajitovereiden toimestako alkaisi uusi eristys? 

Paikka ei tule kysymykseenkään.

Viimein rauha palasi kun tulijat olivat varomattomuudessaan neuvottelijoille kertoneet, että eivät pystyneet vielä vuosikausiin lisääntymään uudessa ja oudossa vedessä.

Kiitettiin taimenia hyvästä sovittelusta ja uudesta erittäin mielenkiintoisista tiedosta. Suurin rauhoittava tieto olikin se, että vieraiden määrää pysyisi, ilman uutta muuttoaaltoa pienenä eikä uhka enää olisikaan merkittävä. Ehkäpä sittenkin tultaisiin toimeen samoissa vesissä. Pidettiin järven alkuperäisten asukkaiden, heimojen urosten kokous, joka totesi ettei suurempaan huoleen alkuasukkailla ollut aihetta. Kaikki tiesivät tai ainakin aavistivat mitä tuleman pitää, mutta se oli paras jättää vähemmille puheille.

Illan tullen järvellä alkoi tapahtua, kalamiehemme Heikki oli nyt kokemassa verkkojaan. Heikin hämmästys oli vähintään yhtä suuri kuin sen mateen joka oli tavannut oudon kulkijan omassa järvessään. Kalaverkko oli yhtenä sykkyränä kaloista ja kalat lajissaan pyytäjänsä ensimmäiset, ne paljastuivat reilun kilon painoisiksi luukaloiksi.

Sampia! huudahti Heikki.                    

Nyt kasvatuslaitoksen muutamat karkulaiset olivat Heikin verkossa. Verkoksi sitä ei heti tunnistanut kokijakaan, mutta veti painavan nyytin veneeseen. Lievien kirosanojen jälkeen alkoi verkkojen selvittely ja kalojen päästely joka uhkasi myöhästyttää ilta-aterian pahanlaisesti. Viimein kalat olivat irti ja menettivät päänsä ja selkäruston vierestä irtosi hyvänkokoiset fileet. Savustuspöntön miedossa lämmössä kalan vaalea liha kypsyi maukkaaksi ateriaksi.  Kalamiehen mieltä himmensi sotkuinen verkkokasa, jääköön niiden selvittely seuraavaan päivään. Tietoisuus, että samaa saalista saataisi tulla jatkossakin ei ilahduttanut Heikkiä. Hän ei  perisuomalaisjoroislaiseen tapaan pitänyt vieraasta lajista, vaikka maailmanmies onkin. Tämäkin vielä, oliko vanhan pitäjän rauhaa rikkomassa nyt Siperian tulokkaat. Kasvatuslaitokselle terveiset, että vartiointia tulee tehostaa.

Historia muistaa, että joskus Suomen sodan aikaan siperialaisia tunkeutujia vastaan oli asetuttu  asemiin myös Joroisvirran penkalla. Toisaalta myös alkupäisasukkaiden sekaan ja kartanon herroiksi oli aikanaan muuttanut vieraita etelästä, puhuivat ruåtsinkieltä ja ranskaakin. He tekivät alkuperäisasukkaista kuninkaansa suosiollisella avulla torppareita ja vuokramiehiä, mutta eivät olleet riittävän lisääntymiskykyisiä koko pitäjän valloitukseen. Alkuperäislajit näyttävät pitävän pintansa  niin maalla kuin vedessäkin. Niin on hyvä oleva!

Paljonko se kuha painoi

Meidän perheen kesämökki oli 1950-luvulla Heinäveden Haapalahdella. Tänne tulimme koko perhe, heti kesänkuun alussa kun koululaisten kesäloma alkoi. Isän Paavon työmaat olivat silloin ympäri koko Heinäveden pitäjää ja kesämökki olikin oiva tukikohta ja kesäkoti. Isän harrastus ensin ja sitten vielä oli kalastus ja erityisesti vetouistelu. Useimmiten tyynellä säällä tai heikossa tuulessa pyyntivälineen muodosti harrilauta. Tähän vekottimeen hän oli tutustunut joskus 1940-luvulla Kainuun virtaavissa vesissä. Harrilaudan selkäsiimaan oli sidottu lyhyet "tapsit" jotka uittivat perhoja ja näin tuli koko joen leveys kalastettua tehokkaasti.

Kermajärvellä harrilautaa vedettiin soutaen ja selkäsiimassa – veneen ja laudan tai kelkan välillä oli noin 20-30m selkäsiima ja sitä lähti parin kolmen metrin välein uistimet muutaman metrin pituisessa siimassa. Uistinten määrä ja laatu hieman vaihteli, mutta noin kymmenen uistinta taisi olla aika vakio pyydys.

Olin silloin noin viisitoistavuotias pojan kolli ja isän mielestä sopiva ja joutilas hänen suotumiehekseen. Itse olin joskus tuosta sopivuudesta ja joutilaisuudesta erimieltä, mutta soutamaan lähdin. Joskus vähän harmitti kun isä nosti omaa motivaatiotaan sanomalla:

"Sateella kala ottaa hyvin uistimeen."

Tämä nyt kerrottu kalareissu ei alkanut sateessa vaan normaalina kesäisen pilvisenä päivänä. Läksimme soutamaan mökkirannasta ensin kiertänen Haaponiemen ja Käpyniemen, soutaen lähellä rantaa kaislikon reunassa. Uistimina oli profesor tyyppisiä uistimia ja muuttama lusikasta tehty lippa. Pyynnin kohteena oli hauki tai iso ahven, joita kokemuksen mukaan niillä kaislikon reunoilla majaili. Olimme uistelleet jo muutaman tunnin, mutta veden jumala Ahti ei suonut meille saalista. Isäni päätti, että ilman kalaa ei kotiin lähdetä ja vaihdetaan uistimet puu-uistimiin ja tavoitellaan selkävesiltä järvilohta, jota sitäkin tiedettiin Kermajärvessä olevan. Silloin aloin aavistella, että tämä uistimen soutu taitaakin olla hieman pitempi reissu.

Sitten se sadekin alkoi. Sellainen tasainen tihkusade nyt tyyntä vedenpintaa hiljaa rikkoen. Minä en innostunut sateesta, mutta isä Paavon naama meni hymyyn ja sanoi: "Nyt tuli oikea lohen uisteluilma." Sade jatkui tasaisena ja me etenimme yhä kauemmas ja kauemmas ja alkoi jo hieman hämärtää. Kun isäni alkoi vaihtaa yhä tihenevään tahtiin uusia uistimia aloin ymmärtää, että kohta lähdetään kotiin tai soudan tätä venettä koko yön. Pelkäsin pahinta, mutta silloin tuli armahdus.

 "Älä souda enää minä otan uistimet veneeseen"

Paavo veti rivakasti uistimet ja harrilaudan veneeseen ja sanoi minulle:

 "Tule perämieheksi minä soudan kotiin".

Vaihdoimme paikkaa ja isä parhaissa voimissaan ja harmissaan  oleva mies  veteli rivakasti airoilla veden kohistessa veneen kokassa. Saatoin ajatella sanoakseni jotain tästä kalareissusta ja joutilaisuudesta, mutta ymmärsin kuitenkin pitää suuni kiinni, sen verran oli tuima soutajan ilme.

Kun tulimme kotiin mökille, sillä oli lämmin ruoka jo odottanut kalamiehiä kotiin tulevaksi. Hämmästys olikin melkoinen, mitä ihmettä oletko äiti käynyt ongella. Eivät ne kalat siinä kalakeitossa onkikaloja olleet. Viimein äiti sanoi käyneensä siinä lähellä hieman soutelemassa ja laittaneensa yhden uistimen veteen. Uistin teki sen mitä pitikin ja kohtalaisen iso kuha oli saaliina veneessä ja nyt kattilassa. Oli siinä isällä ihmettä ja lisää ihmeteltävää tuli kun hän kysyi:

 "Paljonko se kuha painoi". 

Äidin vastaus: " En minä sitä punninnut, mutta ainakin kolme- neljä kiloa se oli. Jos et usko käy katsomassa sen kuhan päätä saunalla".

Isä, kalamies ja utelias kun oli kävi katsomassa ja harmitteli, eikä ymmärtänyt sellaista kalamiestä (naista) joka ei punnitse saalista. Isä punnitsi aina saaliin ja joskus saamattakin jäänen kalan "hauki, kolemekilookuusattoorammo, mutta luiskahti.

Soutajapoikana  Tuomo Perankoski

Isän puhe pojalle hänen täyttäessään 50 vuotta

Arvoisat vieraat. Puheeni aasinsillan rakennan Petrin nuoruuden aikaan.
Perhessä oli silloin noutavia koiria, uroksia.
Niitä kiiteltiin taputtamalla päälaelle sanoin "hyvä poika".

Nyt minulla on julkinen tilaisuus taputtaa poikaani hartioille samoin sanoin "hyvä poika".

Kiitos.

Pieni ongenkoukku

Tämä on lyhyt tarina muutamasta kesäisestä päivästä vuosien takaa. Paikka oli erään maalaistalon laituri, venevaja ja utelias pikkupoika. Laituri, tapahtumien keskipiste oli vankkaa tekoa. Se on perustettu kiviarkkujen varaan ja laituri oli muutenkin vankkaa tekoa. Laituri oli aika suuri ja sen kannen korkeus veden pinnasta oli noin metrin verran. Tämä on oleellinen tieto koko tarinassa. Laiturin kupeessa oli myös vene- ja verkkovaja joka suojasi aika hienoa ja suurta moottorivenettä.

Poikien kesäisiin puuhiin kuuluu onkiminen. Niin myös tarinamme pojan ja paikkana oli edellä kertomani laituri ja venevaja. Onkivapa oli edellisen kesän peruja. Poika kävi isänsä kanssa sen edellisenä keväänä läheisestä rantapajukosta hakemassa. Isä taittoi pajun, mutta poika sai sen muuten tehdä mieleisekseen, omaksi ongeksi. Keväisestä pajusta lähtee kuori mukavasti irti, mutta ongen kädensijaan pitää jättää kuori paikoilleen, siitä saa pitävämmän otteen kun suurta kalaa nostaa laiturille. Onkivavan ohuempaan päähän, siihen johon siima solmitaan pitää jättää pieni oksantynkä että siima pysyy luotettavasti kiinni vavassa. Niin isä neuvoi.

Tarvittiin vielä siima, pieni lyijypaino, koho ja koukku. Isällä oli kaikki tarvittavat, mutta pari kysymystä pojalla oli.

Onko se viinapuollon korkki se koho?

 Eikö tuo koukku ole liian pieni?

 Korkki oli kuulema äidin mehupullosta ja koukun koko oli mitä sopivin. Poika halusi suuremman koukun onkeensa, koska onkisi suuria kaloja. Nyt oli kuitenkin tyytyminen siihen pieneen koukkuun.

Palataan takasin ongentekomatkalta siihen laiturille. Nyt oli uusi onki, savilieroja vanhassa sika-nautapurkissa jonka päällä oli suojana tuoretta kasteheinää. Saaliskaloja varten oli vanha hevosen ruttuun potkima ämpäri, kuitenkin vedenpitävä.

Saaliskaloja särkiä ja ahvenia alkoi kertyä ämpäriin. Poika ei ollut tyytyväinen saaliskalojen kokoon. Pieni koukku ongessa alkoi kummallisesti kiusata pojan mieltä. Tähän antoi aihetta päivä ennen uuden ongen valmistumista. Poika makasi vatsallaan ja katseli laiturin lautojen välistä veteen laiturin alle. Siellä ne näkyivät isoimmat kalat, säyneet.  Niitä oli aika paljon, mutta yksi oli suuri ja se oli onkijan saatava.

Vaikka onkipoika yritti katsoa laiturinreunalta veteen säyneitä ei näkynyt, se pysyttelivät laiturin alla. Oli mietittävä keino miten saada onki laiturin alle. Siinä miettiessä poika tarkkaili suurinta säynettä laiturin raosta. Siitä oli vatsallaan maaten mukava tarkkailla säynettä, kullanhohtoiset kyljet, jotenkin kyömy otsa ja keltaiset silmät. Säyne ui rauhallisesti, muutaman kerran pojan sydän oikein hypähti kun säyne lähestyi laiturin reunaa, mutta pettymys oli suuri kun kala palasi laiturin varjoon.

Illalla asia piti kertoa isälle ja mainita suuresta säyneestä laiturin alla sekä muistuttaa pienestä ongenkoukusta. Miksi ne isot  säyneet ovat koko päivän laiturin alla? Ovatko ne vanhoja kun pysyttelevät varjossa kuten vanhat ihmiset. Isä tiesi ja sanoi: "Ei kala syö keskipäivällä, ainakaan isommat kalat, voitaisiin onkia yhdessä myöhemmin illalla".

Illalla kun aurinko oli jo matalalla ja laituri jäi venevajan varjoon. Poika nyt isän seurassa, lähti ongelle. Isä katsotaan ensin sitä suurta säynettä laiturin alla. Katsottiin laiturin alle, mutta yhtään säynettä ei näkynyt. Pienen kalamiehen toivo heräsi. Nopeasti mato koukkuun, pieni koukku taas kirpaisi onkijan mieltä, mutta nopeasti siima lensi laiturin päästä, siitä venevajan oven kohdalta veteen. Poika näki kun koho pomppasi pystyyn ja samassa hävisi salamana veden alle. Nyt vavassa tuntui voimakas nykäisy.

Isä säyne!

Huudahti poika ja samassa iski pelko, pieni koukku. Pelko kalan irtoamisesta vei hetkeksi pojan voimat, mutta sitten nopea nykäisy ja oikea aikainen vavan heilautus ja kas´ säyne potki laiturilla ja poika oli polvillaan saaliistaan kiinni pitäen.

Isä, tätä minä päivällä katselin laiturin raosta. Miksi näin isolla kalalla on noin pieni suu.

Onkijapoika Tuomas

Öisiä ajatuksia

On kesäkuun ensimmäinen viikko. On yö ja kuuntelen radiosta toimittaja Anu Jaantilan  Yle ykkösen ohjelmaa oopperamusiikista, näistä levyistä en luovu. Tuli mukavan rauhallinen olo ja ohjelman päätyttyä menin ulos puolivaloisaan kesäyöhön. Kuulemiselle herkistyneenä kuulin kesäyön käkösen kaukaisen kukunnan.  Sitten alkoivat teeret soimaan, nokan napsutuksia ja suhahduksia. Äänet kuuluvat kaukaa ja taustalla jatkui käen kukunta. Istuin terassille ja mietin mitä olin nähnyt eilen. Tajusin, että Sorsaveden alkuperäiset asukkaat olivat palanneet kotikonnuilleen jatkamaan sukuaan. Ensimmäiset paluumuuttajat lokit ja tiirat ruokkivat jo poikasiaan. Koskeloita ja kuikkia näkyi harvakseltaan, sillä hautomispuuhat olivat vielä alkutekijöissään. Saaremme oikeat omistajat  – vuosituhansien takaa – kirjosieppo, västäräkki ja rantasipi kertoivat, että taas on tultu omalle saarelle pesimään.

Linnuille ja kaloille sekä mustikoille ja puolukoille paikka, karuudestaan huolimatta kelpasi ja oli merkittävä. Kummallista kyllä sivistys, hah haa, tuli näille seuduille kuninkaan ja suurruhtinaan lähettämien rajankäynti virkamiesten myötä vasta 1320- luvulla. Novgorodin ja Ruotsin välisestä rajasta käytiin rajankäyntiä Sorsaveden karikkoisilla vesillä. Siinä istuessani ajatus luonnosta harhautui  690- vuoden taakse, istuinko silloisessa Novgorodissa vai Ruotsissa.

Luonnon ja ihmisten siihen aiheuttamat muutokset Sorsavedelle alkoivat joskus vuoden 1780 tienoilla. Silloin eräs upseeri von Burghausen perusti kosken partaalle sahan. Saha sai seurakseen myllyn ja tiilitehtaan, niiden tarpeisiin padottiin vapaana virrannut koski. Patoaminen ja ihmisten myöhemmät teolliset toimet vaikuttivat ensikertaa luonnon muokkaamiseen ja vedenkorkeuden säätelyn kautta luontokuvaan. Muutos ei liene ollut kovin merkittävä, ainakaan edellä mainittujen alkuperäisten asukkaiden kannalta, ehkä muutamat majavat joutuivat hankkimaan uusia pesäpaikkoja. Luonto sopeutui myös siihen, että nyt ihminen kaatoi metsän puut sahojensa tarpeisiin. Moni lintu menetti ja tuli menettämään tutun pesäpuunsa. Sinänsä asia ei ollut mitenkään uusi sillä myrskyt ja ukkosen aiheuttamat metsäpalot olivat niin tehneet jo tuhansien vuosien ajan.

Ihmisen suku on kova lisääntymään ja levittäytymään karuimmillekin seuduille. Se, että me haluamme omistaa ja pitää omanamme jotain niinkin karua seutua kuin Sorsaveden alue Sorsakoskelta Kotalahden Laitilaniemelle ja Kilpikoskelle herättää minussa ihmetystä ja kummastusta. Eikö niitä olisi voinut jättää luonnon nautintaan? Nämä karut saaret saivat vakinaiset asukkaansa ehkä vain reilut  sata vuotta sitten ja meidät kesämökkien rakentajat vain muutamia vuosikymmeniä sitten. Tehty mikä tehty ja lisää tehdään. Sorsaveden karuista maisemista ei enää tukkipuita sahoille löydy etsimälläkään, mutta sellutehtaiden raaka-ainetta, pienpuuta ja ns. energiajakeita (risuja) vielä riittää. Niiden poissaamiseksi on rakennettu mittavat tieverkostot ja johtokäytävät sähkölinjoille. Miksi? Ihmisten vapaa-ajan asuntojen tarpeisiin, muutama kalliosaari ja luoto jätettiin lokeille ns. Natura päätöksen varjolla.

Yöllinen kuuntelija kuulee sen mitä kerroin, mutta kun yrität kuunnella kaukaisempia luotoääniä päivällä, tulet pahasti pettymään. Kuulet sen sijaan vene- ja autonmoottoreiden ääniä sekä rakentamisen ääniä kallion räjäyttämisestä alkaen.

Ajattelin onko mitään mihin ihminen ei voi viisaudessaan ja tyhmyydessään vaikuttaa. Silloin sain vastauksen taivaalta, alkoi hiljalleen sataa ja nousevan auringon kelmeä kajo näkyi koillisella taivaalla. Muistin myös ne monet näkemäni komean värikylläiset auringonlaskut. Sade hiljensi myös käen kukunnan. Nyt aloin ymmärtää asioiden oikean mittakaavan, meidän rakennelmat ja muu puuhastelu ei todellisuudessa muuta juuri mitään. Luonto tulee tasoittamaan kaiken minkä olemme ylös rakentaneet, siihen saattaa mennä jonkin aikaa, mutta aikaa on ja se toimii luonnon omilla ei ihmisten ehdoilla. Kuikat ja koskelot soutelevat ja käki kukkuu vielä senkin jälkeen kun meitä ihmisiä ei enää näillä rannoilla ole. Aikaa saattaa mennä muutama kymmenen tuhatta vuotta, luonnon kiertokulussa se on lyhyt aika. Tulevaisuus on rantasipin, ainakin toivon niin olevan.

Tuomas on aina juomas

Siunattu hulluus EU

Tämän talven 2011-2012 aikana on kestouutisaihe ollut eräiden EU-maiden eläminen ylivarojensa. Vuosikaudet on syöty enemmän kuin on tienattu. Tämä on johtanut koko unionin talouskriisin partaalle. Miksi näin on käynyt?

Mielestäni koko EU on aivan mahdoton. Kaikki jäsenmaat tekevät aivan omaa sisäpolitiikkansa, kuin mitään unionia ei olisikaan. Jokaisessa maassa on omat valtiolliset vaalinsa, joka johtaa siihen, että aina on jossakin unionin jäsenmaassa käynnissä vaalit. Vaalin tuloksesta riippuen jäsenmaan politiikkaa jatkaa entistä rataansa tai sitten ei. En muista yhtään merkittävää poliittista asiaa, jossa jäsenmaat olisivat puhaltaneet yhteen hiileen. Aina löytyy aisan yli potkijoita, heitä joudutaan sitten lepyttelemään tai kovistelemaan eri keinoin.

Muistan, kun meitä suomalaisia oltiin viemässä ja vietiinkin unionin jäsenyyteen. Neuvotteluissa eräs keskeinen teema oli "reunaehdot" Mainitulla sanalla ymmärrän, että varsinaisen sopimuskirjan reunaan on kirjoitettu joitain sopimustekstissä olevan kohdan poikkeusta. Ehkä lyijykynällä ja mahdollisimman epäselvin sanakääntein.  

Oletan, että jokaisen maan sopimuksissa on näitä "reunaehtoja" niin että sopimuspaperit on tarkkaan käytetty hyväksi. Kotimainen pelinpolitiikan esimerkki on viime vaaleista ja kreikkalaisille myönnettävistä mittavista tukiaisista. Sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtaja uhosi, että me ei suostua mihinkään tukipakettiin ellei Suomi saa omalle lainaosuudelleen reaalisia vakuuksia. Vaalien jälkeen hänestä tuli valtionvarainministeri ja samalla meidän pääneuvottelija. Lupauksista hän päätti pitää kiinni ja laittoi virkamiehensä laatimaan ne vakuudet eli "reunaehdot" EU:n lainapaperiin. Sopimus on salainen, mutta hevosmiesten tietotoimiston mukaan niin moniselkoinen, että ei siitä saa selvää muut kuin EU:n kirjanoppineet laintuntijat.

Tämä on vain esimerkki siitä suhmuroinnista mitä unionissa harjoitetaan. Jokaisen jäsenmaan jokainen kansalainen on myös EU:n kansalainen. Jokaisessa jäsenmaassa suuri osa kansalaisista ei ymmärrä oman maansa EU-politiikkaa. Puhumattakaan, että ymmärtäisi mitään koko Euroopan Unionista. Kuitenkin miljoona ja miljardi tolkulla siirrellään tuottamatonta rahaa maasta toisen. Eihän se raha mihinkään katoa, eikä sitä aivan aidosti liene edes olemassa. Eri maiden keskuspankkien tietojärjestelmissä siirrellään vain suurten numerosarjojen sisällä pilkunpaikkaa ja etumerkkiä. Toivotaan, että osamme painaa joskus oikeaa nappia: debet vai credit.

Tässä voisi kysyä; kuten Ana kysyy veljeltään Filipukselta, Aapelin kirjassa Siunattu hulluus: "Oletko sinä nähnyt oikein viisasta miestä?"  Veljesten jatkokeskustelu jättää viisauden määrittelyyn paljon tulkintoja kuten nykyisessä eeuussa lienee maan tapa.

Keilausta

N

o niin, olen taas uuden harrastuksen kynnyksellä, aloitin[1] keilauksen. Monet golfkaverini ovat joutuneet tämän lajin koukkuun. Heitä saan joskus kiittää tai kirota, että pitkään asiaa haudottunani päätin kokeilla tätäkin pallopeliä. Menin keilahallille, katsomaan ja kyselemään miten aloittaisin? Neuvo oli, että mene tuon Pasin luokse ja sovi hänen kanssaan oppitunneista. Otin neuvosta vaarin. 

Seuraavaksi houkuttelin naapurini Kalevin mukaani, yllätysten yllätys hän päättikin lähteä mukaani.

Pasi oli mukava tuttavuus ja motivoiva opettaja. Olimme hänelle "hyviä oppilaita", siis täysin kokemattomia. Meillä ei ollut asiasta mitään omia mielipiteitä, eikä pois oppimista tarvittu. Alku meni hyvin, koska opetus perustui vain muutamaan perusasiaan. Kiitos opettajan. Tästä tuntui mukavalta jatkaa.

Sitten muisti kaverini Jarmon. Hän oli joskus vuosi sitten pyytänyt minua keilahallille, kehui viihtyvänsä ja sanoi monien golffareiden harrastavan keilausta.. Soitin hänelle ja sovimme, että hän varaa meille keilausajan.  Tarvitsin kaverin, tukihenkilön sillä keilaus tuntui aika "hölmöltä" hommalta. Mitä jäi mieleeni ensimmäiseltä kerralta?  "Helppo peli" sanoi Jarmo kun ensimmäisellä heitollani tein kaadon, kaikki keilat menivät nurin.  Parin heittoni jälkeen opin jälleen uuden keilaustermin, "puhdistit rännin".  Sitten seuraavilla ja sitäkin seuraavilla heitoilla monet keilat pysyivät sitkeästi pystyssä. Olipa minulla vielä paljon oppimista. Ennen kuin vuoromme päättyi opin vielä yhden sanonnan "teit maalin". Päivä oli aika antoisa, olin oppinut jo kolme asiaa. Tästä oli hyvä jatkaa.

Tätä kirjoittaessani keilaan nyt kolmantena porukassa Jarmon ja Raimon kanssa. Keilauskertoja on nyt kertynyt viisi. Olen ihmeekseni oppinut yhden perusasian, neljän askeleen vauhdin. En enää pelkää astuvani "viivan yli", voin nyt keskittyä muihin keilauksen perusasioihin. Mukavaa on myös kavereiden suhtautuminen keilaukseeni, he eivät jaa ns. "hyviä neuvoja". Yritän tarkkailla omaa alkeistekniikkaa, eli miten sen heiton tulisi lähteä. Tulostaulua en katso. Miksi katsoisin?

Tuli hankittua myös peliväline eli keilapallo. Taas golfkaveri tuli apuun ja ostin Penalta keilapallon. Komea punaisen kirjava ns. reaktiivipallo. Mitähän sekin tarkoittaa? Tartuin myös keilahallin proshopin tarjoukseen pallon hiomisesta ja uudesta pinnasta. Se saattoi olla turhakin homma, mutta tehty mikä tehty. Penan jäljiltä pallon sormireiät saavat aluksi kelvata, laitettiin uudet "tupit". Keilahallin "alan mies" on matkoilla, mutta palattuaan muutetaan hieman pallon sormireikiä. Keilaan vielä hallin vuokrakengillä, en ole sopivia ja minulle sopivan hintaisia kenkiä saanut.

Kuudes keilauspäivä toi sanavarastooni jälleen uuden sanonnan: "Helppoa kuin hevosella ajo". Miten tuokin sanonta pitäisi ymmärtää? Taitaa olla savolaisittain ns. kiertoilmaisu, ikään kuin kehaistaan, ettei tarvitse suoraan sanoa mitä kaverin pelistä ajattelee.  Poislähtöä tehdessäni sain viereisen radan Heikiltä neuvoja. "Heittokätesi pitää kulkea läheltä jalkaa, nyt sinä huiskaset pallon radalle. Meidän vanhojen äijien pitää heittää kevyellä pallolla". Sain ne neuvot yllättäen ja pyytämättä. Pitää muistaa ainakin tuo ensimmäinen neuvo.

Yhdeksäs keilauspäivä toi mukanaan aivan uudet kokemukset. Sain nyt palloni, johon oli porattu omien mittojeni mukainen reikä peukaloa varten. Kari H teki tarkkaa työtä mitatessaan sormiani. Pääsin viimein kokeilemaan "uutta käteen istuvaa palloa". Miten kävi? Peukaloni tuntui juuttuvan sille tehtyyn reikää. Olin tyytymätön kun heitot epäonnistuivat. Pyysin, että peukalon reikää hieman avarretaan. Apuun tuli Matti. Hän sanoi, että sen peukalon pitääkin tuntua hieman tikalta. Hän kuitenkin avarsi hieman koloa, mutta minusta tuntui, että se oli edelleen liian tiukka. Minulla oli tunne, että pallo jää kiinni peukaloon.

Pyysin apuun opettajani Pasin. Hän katsoi heittojani ja otettani pallosta. Kerroin heittäväni varovasti, pallon nopeus 16–17 km/h. Pasi korosti oikeaa otetta pallosta: " Ota pallo vasempaan käteen. Mene vauhtiradalle ja laita sormet suorassa ensimmäistä niveltä myöten reikiin ja sen jälkeen peukalo suoraa ja syvälle." Toinen neuvo oli: "Pallon heilahduksen tulee olla riittävän laaja ja peukalon tulee osoittaa suoraan ajateltuun tähtäysmerkkiin. Voit heittää niin voimakkaasti kun osaat sillä pallon massan aiheuttama voima kyllä irrottaa sen peukalosta".

Keräsin rohkeutta ja heitin. Käsi teki pitkän takaheilahduksen ja pallo irtosikin kuin itsestään. Pallon nopeus oli 23–24 km/h. Aloin tajuta tiukan peukalon merkityksen. Se taitaa ollakin pallon hallinnan eräs avaintekijä. Ymmärrän, tai ainakin luulen ymmärtäväni, että kyseessä on tekniikkalaji, joka vaatii paljon kärsivällisiä toistoja, toistoja, tois... Mitä opin seuraavaksi?

Taas olin Pasi oppitunnilla. Oman keilapallon kanssa "sinuksi" pääsy ei ollutkaan niin helppoa kuin kuvittelin. Pari korosti, että perusasia on ensimmäinen askel ja pallokäden oikea rytmi askeleen kanssa. Eipä se meinaa sujua millään, oikeaa tekniikkaa en tunnu löytävän millään koska jännitän ja oikea käsivarsi on jäykkä kuin seiväs. Täytyy harjoitella.

Keilasin perjantaina kolmannen kerran omalla pallolla Jarin ja Ramin kanssa. Kahden kierroksen yhteistulos oli surkea 160 pistettä. Olen varannut ensi tiistaiksi harjoitustunnin. Täytyy harjoitella, kuka sanoikaan "helppo peli". Investoin melkein satasen keilakenkiin, omat ne pitää olla.

Nyt on kulunut reilu vuosi siitä kun keilauksen aloitin. Kalevi jätti leikin kesken. Homman nimi on ajanviete ja sosiaalinen tapahtuma, en ole osallistunut keilakisoihin ja tuskin osallistunkaan. Perusasiat alan tajuta ja uskon kohta saavuttavani Jarin ja Ramin tason, tai ainakin melkein. Olen edelleen vain yhden pallon omistaja kuten keilakaveritkin. Keilaan kerran viikossa, koska muut liikuntaharrastukset vievät aikaa keilaukselta. Kotikaupungin keilahalli on vielä riittänyt, vaikka viimekesänä Viron Otepäähän suuntautuneen golfmatkan kylkijäisenä keilattiin parina iltana Tartossa. On se aika mukava harrastus ja pyrkii menemään keskinäiseksi kisaksi. Olen edelleen haastajan asemassa.

---

[1] 12.1.2011

Omia haiku runoja

Pakkaspäivänä

sokaiseva on kirkkaus

on talvennapa .

Huurteinen kukka

kesän viimeinen vihreys

Minä  ajattelen.

Pakkanen, kylmää

varis koivun latvassa.

Auringon säteet.

On vuorimänty

lumisen katon alla.

Odottamassa.

Orava loikki

jäljet hangelle jätti

Missä pähkinät?

Variksen polku

lumisella katolla.

Mitä katselen.

Sinitiainen

on talven kylmin päivä

jalat jäätyvät.

Golf ystävyyttä

Ystävät lyö palloa

hyvä lyönti, raffissa.

Ystävät lyö palloa

hyvä lyönti, ojassa.

Ystävät lyö palloa

sadas on jo menossa.

Viimeisellä  lipulla

ja pitkät putit kupissa.

Ansaittuko oluet? On.

No kiitos, kesäkartanon.

Matkalla menneisyyteen

Oli vuosi 1688 anno domini eli "Herran vuonna". Sinä vuonna syntyi Pieksämäen pitäjän Hällinmäen kylässä poikalapsi. Lapsi oli esikoinen, joten suvun perinteen ja ajan tapana oli, että hän sai nimen isoisänsä mukaan, Jorke. Pieksämäen kirkkoherra Collanius kirjoitti kastettujen luetteloon nimeksi Jöran.

Ei välitetä tuosta Jöran nimestä, koska oikea nimi oli Jorke, isoisän mukaan, "Aika jorrikka", sanoi lapsen isä. Tästä lähdetään " ajatuksen siivin" mukavasti matkalle ajassa taaksepäin, ja vielä ilman mielikuvitusta. Jorke nimi on itäistä perua ja viittaa Inkerin maalle.  Kysyt varmaan kuka oli Jorken isä ja äiti? En minä tiedä ja sillä siisti. Tähän pikkuseikkaan ei kannata juuttua, sehän rajoittaisi jatkotutkimuksia, lue mielikuvitusta.

Jätetään nyt nämä kaskisavut. Näitä savuja Kaipaiset haistelivat muutaman vuosisadan ajan Hällinmäellä ja matkalla sinne, läpi Savilahden suurpitäjän. Hällinmäellä he juuttuivat sitten turpeeseen, kun kuningas alkoi maitansa myydä. Loppu on kirjoitettua historiaa maakirjoineen ja isojakoluetteloineen. Jääköön nyt jo nimeltä tunnetut esi-isät ja äidit lisääntymään ja täyttämään maata, voutien ja pappien verokarjaksi. Me matkataan nyt hitaanlaisesti ajassa taaksepäin.

 Uudessa Ruotsin itäisessä läänissä, joka nyt omana hallintoalueena tunnetaan nimellä Suomi, tiedettiin oleva hyvät riistamaat. Täällä, omilla jaloillaan juoksevat rikkaudet houkuttelivat tulijoita turkismetsälle  savolaisille salomaille. Riistan perään lähdettiin. Oli pysähdytty aikaisemmin jo liian pitkäksi aikaa Novgorodin ruhtinaskuntaan Pihkovan lähelle. Aluksi tilaa oli kaikille, mutta sitten alkoi syntyä kiistoja. Joukossa oli viisas tšuudin Kaipaih, hän sanoi: "Mie lähe, tuut sie mukaa". Tämä vanha  – jo viisissäkymmenissä oleva –  heimon mies oli käynyt haistelemassa elämisen mahdollisuuksia jonkun rosvojoukon mukana aika kaukana karjalaisten heimon alueilla, peräti Korelassa myöh. Käkisalmi saakka. Hän kertoi kuulleensa ruseilta (ryssä) suurista erämaista, sillä olisi riistaa ja turkiselämiä sekä kalaisat vedet.

Kun heimon asunsijoille alkoi etelästä päin tulla outoja lähettiläitä. Novgorodin markkinapaikalle oli jo huhujen mukaan tullut kreikkalainen (munkki) mustakaapu. Oli luvannut taivaat ja muuta hyvää, jos rahvas "kastautuisi" Ohlavan joessa  ja ottaisi ristin. Ellei sopinut, siitä ei hyvää seuraisi. Kun "suomalaisten heimo" ja Kaipaih suku-  näitä tarinoita kuunteli, se kauhisteli moista menoa. Kun vielä tämän lisäksi idän suunnalta palanneet toisen heimon miehet kertoivat verta hyytäviä tarinoita ratsastavista itäisistä sotajoukoista. Heidän kerrottiin olevan mongolien kansaa tai jotain sinne päin. Nähdyillä ratsastajilla oli vielä kummalliset silmät. Enempää ei tiedetty, mutta sekin oli tarpeeksi.

Päätös uusille asuinsijoille lähdöstä alkoi heimon mielessä kypsyä. Päätös ei ollut mitenkään pikainen, pitäisi lähteä, mutta sitä meinattiin ja tuumittiin parin sukupolven ajan. Kuunneltiin tarinoita ja "haisteltiin ilmansuuntia". Mitähän oli siellä mihin aurinko laskee, lännessä. Uskottiin entisten jumalien vielä pitävän heimon suojeluksessaan. Auringonlaskun suunta tuntui jotenkin mukavalta. Siinä oli jotain joka liikutti heimon mieliä. Tuntematon oli se maa. Kuka nyt auringonlaskun suuntaan vaeltaisi? Ei kukaan. Olisiko sitten sieltä joskus tultu?

Sitten alkoi kuulua uhkaavia tietoja ja aivan läheltä. Alkoi liikkua tietoja, että oma ruhtinas Novgorodissa olisi joutumassa vaikeuksiin. Heimon alueella, aivan lähellä, jo kuunkierron päivämatkan päässä, oli tavattu vieraita ryösteleviä (veronkantajia) joukkoja. Olivat vieneet miehiä ja naisia tataarikansan orjiksi.

Ajatus lähdöstä uusille asuinsijoille alkoi hitaasti itää. Sitten viimein osa heimosta lähti, Kaipah sukukuntaa oli mukana runsain joukoin. Tuntematon oli heimon päämäärä, mutta tarinat vapauden menettämisestä loivat henkisiä paineta. Oli toinenkin, nyt jo tietoinen houkutus. Novgorodin turhamaiset naiset rakastivat turkiksia ja heidän suosionsa saavuttamiseksi typerät rusit (Venäjän maan valtaväestö) himoitsivat niitä, siis naisia ja turkiksia. Viisaat ryssät tekivät kauppoja ja kulkivat metsästävän joukon perässä ns. ostomiehinä. Lisää uskoa toi aikaisemmin lähteneen, vanhan viisaan ukko Kaipain tuohikirje. Kirje oli lyhyt, mutta kertoi hyvästä elannosta, sekä vaaleista ruåtsin naisista, joilla oli pillunkarvat pitkin reisiä.

Eivät salomaat täällä pohjolassa ihmisistä tyhjiä olleet. Kiinteää asutusta ei ollut, mutta eteläsaamelaiset pitivät näitä alueita nautintanaan. Jossain määrin, mutta vähäisempänä olivat myös lännestä tulleet ruotsit. Lännen porukat, nuo sotaisat ryöstelijät viikingit, pysyttelivät rannikkojen tuntumassa. Ryöstelivät rannikon kyliä, mutta eivät he  uskaltautuneet erämaihin. Oikeaa historiaa tutkineet ovat nimenneet tämän ajan myöhemmäksi rautakaudeksi.

Kun tarinani etenee takautuvasti, emme seuraa heitä tällä matkalla. Otetaan uusi luku ja katsotaan ja kuvitellaan mistä heimomme tuli Pihkovan seuduille. Edellisessä luvussa arvelin heidän tuleen lännen suunnalta. - Kyllä sieltä he tulivat -. Voi tulivatko? Asia vaivasi heimon ja sukujen vanhimpia. Tehtiin päätös lähettää tiedustelijoita kohti länttä. Heimon eri sukujen, suurten perheiden mieskuntoisista setämiehistä koottiin huomattavan iso joukko. Heidät lähetettiin kohti länttä, evästys oli: "Menkää niin pitkälle kuin pippuri kasvaa", ehtoja oli vain yksi. Tavattaessa mahdollisesti vieraita heimoja, ollaan varovaisia ja viekkaita kuten ketun metsästys on opettanut. Otetaan selvää niiden elinpiiristä, mutta "ei yksi kettu kesää tee".

Meni monia kuunkiertoja, melkein suvesta suveen. Ensimmäiset tunnustelijat palasivat, uutiset olivat huolestuttavia. Oli kohta Peipsijärven jälkeen tavattu ihmisiä, heidän puheensa kuulosti  hyvin oudolta. Mikään ei muistuttanut omaa elinpiiriä, ei sitten mikään. Oli kuitenkin kuultu, eihän mitään "metsäläisiä" oltu, suuresta goottien kansasta. Olivatko niiden kylien asukkaat niitä, gootteja? Asiaa vaivasi, kun puheesta ei saanut selvää, katseltiin olisiko seutukunnalla jotain tuttua. Mitä pisimmälle mentiin, nyt jo puhuttiin goottien maasta, niin vierailta seudut tuntuivat.

 Viimein saatiin varmuus, suuri joki virtasi väärään suuntaan. Seurattiin jokea yhden kuukierron verran, veden suuntaan. Tavattiin jokivarressa yksinäinen kalamies, tämä havaitsi tulijat ja pakeni nopsaan. Saaliista jäi kuitenkin suuri kala rannan heinikkoon. Kalan koko kiinnosti heimon miehiä, siinä oli jotain tuttua. Erämiesten uteliaisuus heräsi hetkeksi, vaikka eihän tänne kalaan oltu tultu. Kun kala tuore, vielä elossa, se suomustettiin, suolistettiin ja hiilikalana maisteltiin. Maku ei ollut kotoinen, selvää mudan makua. Mikä kala?  Missä he olivat? Asia oli niin outo, että muutaman riitaisan kokouksen jälkeen, päätettiin palata oman heimon luokse.

Matkasta oli ollut vaivaa ja kulujakin, ei oikein sisu antanut periksi palata vain terveisten kera. Päätettiin paluumatkalla ryöstää muutama laitimmainen kylä. Heimon miehet, eivät kaikki, palasivat kotikonnuille hyvän saaliin ja muutamien vieraiden kanssa. Heidät oli puukolla ja kirveellä uhaten suostuteltu kuormarengeiksi. Otettiin mukaan muutama neitokin, noin niin kuin malliksi. Kai heille jotain käyttöäkin löytyisi, kunhan lakkaisivat huutamasta.Paluumatkalla ohitettiin taas Peipsijärvi, silloin kuormarengit (orjat) viittoilivat ja hokivat Peipussee, Peipussee. Heimon miehet hämmästyivät. Nyt he ymmärsivät, olivat tainneet nämäkin peijoonit käydä ryöstö ja renginhaku matkalla meillä päin. Löytyi yhteinen sana, ensimmäinen.

Missä kaukana heimon miehet kävivät, mikä oli se harmaavetinen joki? Me jotka olemme koulujakin käyneet, tiedämme sen joen nimen, Väinäjoki. Sen joen latvavesiltä oli harharetkelle lähtenyt kala, karppi, joka oli käynyt paenneen kalamiehen pyydykseen. Retki antoi sen tiedon jota oli lähdetty hakemaan. Länsi oli väärä suunta, oltiin siis etelästä. Idästä tuskin oltiin, siltä tuli vinosilmäinen heimo ratsujen selässä. Oli jo ollut puhetta, ettei entisille elomaille lähdetä, siis itään ja etelään.

 Nyt oltiin asiasta varmoja, auringonlaskun suuntaan ei myöskään lähdetä. Retkelle jäi muutama setämies, sankarillisessa taistelussa kaatunut, heitä piti muistaa. Pidettiin suuret juhlat. Juhliin oli saatu oppia varjaakeilta (viikinki), muutama heimon mies oli pääsyt niistä juhlista pakoon. Syötiin hyvin ja juotiin olutta. Vieraatkin saivat osallistua, heistä pari miehenpuolta tapettiin kun murjottivat. Naiset olivat jo lakanneet huutamasta, heihin muutamat heimon miehet - otettuaan haarikasta rohkaisua - päättivät tutustua hieman lähemmin.

Kaipah suvun vanhoja miehiä eivät tuliaisina tuodut naiset kiinnostaneet. Ryöstösaaliina tuodut kirveet ja muut tarvekalut olivat kiinnostavampia. Myöhempinä aikoina Hällinmäen miehet pitivät Husqvarnan terästä parempana kuin omaansa. Jääkööt Kaipah suvun miehet juhlimaan. He eivät tienneet, että olivat nyt hallintoalamaisia. Kaukana Novgorodin markkinapaikalla oli kansa kutsunut johtajakseen erään Rurikin, joka alkoi heti kutsua itseään "heidän ruhtinaakseen". Ei hän liene mitään ruhtinas-sukua ollut, nimensä osasi kyllä kirjoittaa Rørik. Tämä paljastaa hänet varhaiseksi viikingiksi. Näin Suomen heimo oli saanut ensimmäisen ruhtinaansa, hänen sukujuurensa olivatkin Sveanmaassa.

Tuomaskuoma

Verstaalla

Vanha koneeni on laiskistunut ja kiihtyy ja vetää heikonlaisesti. Paikallisen huoltamon asentaja (nainen) arvaili kuntoa aikansa, mutta suositteli sitten naapurikaupungin pumppuihin erikoistuneen korjaamon puoleen kääntymistä. Hän lupasi kirjoittaa heille suosituksen, koska katsoi ajokilometrejä olevan vielä jäljellä.

Pumppuihin erikoistunut ammattimies tuli kotikaupunkiini koska meitä pumppuvikaisia oli tutkittavana useita ja matka naapurikaupunkiin katsottiin sisältävän vakavan moottorivaurion.

Koko masiina avustettiin testipenkkiin, joka sisälsi erilaisia antureita pumpun ja ilmaseoksen testausta varten. Sitten vaan laitettiin kone käyntiin, ensin tyhjäkäynnillä, kun mitään kolinoita ei kuulunut, käskettiin lisätä kierroksia ja kohta tultiin ylämäkeen ja vauhti alkoi hiipua. Kone veti viimeisiään mutta just ja just pääsin mäelle. Kone kävi niin kuumana että sitä piti jäähdytellä pitkä tovi ennen kuin testipenkistä päästiin pois. Pumppuihin erikoistunut ammattimies arveli jotain töhnää -puhui sepelistä- joutuneen pumppuun meneviin letkuihin. Katsoi aiheelliseksi pikakorjauksena antaa lapun alan liikkeeseen, josta saisin jotain nitroa sisältävää lisäainetta pumpun toiminnan virkistämiseksi. Sanoin vielä, että lisäainetta on syytä käyttää pari kuukautta, sitten tutkitaan pumpun kunto perusteellisemmin.

Tulikin sitten kutsu erikoiskorjaamoon pumpun kunnon selvittämistä varten. Pyydettiin ottamaan mukaan ne laput, joista selviää mitä lisäaineita ko. koneeseen päivittäisen polttoaineen lisäksi laitetaan. Samoin pyydettiin tulemaan lähes tyhjällä polttoaine tankilla, olisiko joku räjähdysvaara testin aikana.  Pyydettiin myös varautumaan siihen, että testauksen jälkeen pitää masiinan jäädän päiväksi verstaalle.

Menin sisään sovittuna aikana. Vastaanoton esinainen ohjasi ensin minut omaan lepopilttuuseen. Sitten piti täytellä erilaisia lomakkeita, joissa kyseltiin onko koneeseen vaihdettu osia tai tehty muita kuin normaaliin huoltoon kuuluvia toimenpiteitä. Sitten pyydettiin lupaa antaa huolto ja korjaustiedot oman konsernin muille korjaamoille. Vakuutettiin, ettei tietoja anneta kilpailevan yrityksen käyttöön. Seuraavana tuli vihreätakkinen vestaalainen (nainen) antamaan moottoria rauhoittavaa ainetta, sekä laittoi koneen nestekiertoon valumaan suolaliuosta. Pumpuntestaus kuului sisältävän jotain lisäainetta jonka huuhteluun varauduttiin. Samalla hän otti näytteen koneen pumpun käyttämästä nesteestä. Kertoi sitten erään arvon nestekierron suodattimen testiarvon olevan hieman koholla.

Meitä oli kutsuttu verstaalle useita pumppuvikaisia, kaikki olivat suunnilleen samaa vuosimallia joskin hieman erimerkkejä, mutta samassa maassa valmistettuja. Verstaalla oli vain yksi testipenkki ja sen käyttäjä oli sama erikoisammattimies joka teki rasituskokeen jo kotikaupungissa. Oltiin jo vanhoja tuttuja, joten tunsin luottamusta ammattimiestä kohtaan.

Lepopilttuusta koko masina siirrettiin lavetilla erikerroksessa olevaan testaushuoneeseen. Testihuoneen reipas nuori apumies esitteli itsensä ja auttoi siirrossa lavetilta testipenkkiin. Erikoisammattimies saapui ja puki suojavarusteet ylleen. Koneen yhteen osaa tehtiin pieni reikä josta erikoisammattimies uitti ohuen letkun pumpun sisään. Sitten alkoi varsinainen mahdollinen vikapaikan etsintä. Erikoisammattimies käytteli eräänlaista robottia. Robotti välitti ajantasaista kuvaa pumpun ja siihen liitettävien letkujen kunnosta.

Aikansa tutkittuaan erikoisammattimies ilmoitti pumpun oikeanpuoleisessa osassa olevan nestekierron menneen joskus tukkoon ja olevan nyt pysyvästi tukossa. Koneen omakorjaus ohjelma oli kuitenkin osannut ohittaa tukoksen siirtämällä nestekierron uudelle reitille. Tästä toimenpiteestä ei kovassa käytössä ollut koe tiennyt mitään. Pumppu oli kuitenkin jo vanha, joten erikoisammattimies teki päätöksen, ettei pumpun letkuja ruveta sorraamaan koska siitä voi irrota jotain töhnää joka saattaa aiheuttaa ongelmia sähköiseen ohjauskeskukseen. Se taas johtaisi uuteen ongelmaan ja mahdolliseen koneen vakavaan häiriintymiseen.

Erikoisammattimies sanoi kirjottavansa uuden lapun alan liikkeeseen, josta saisin tupla-annoksen nitro nimistä lisäainetta pumpun voiteluun. Toivoteltiin hyvät syksyt puolin ja toisin ja kone haettiin taas lavetilla lepopilttuuseen. Taas koneen nestekiertoon laitettiin valumaan suolaliuosta. Suolaveden tarkoitus oli huuhtoa pumpun tutkimuksessa käytettyä lisäainetta pois nestekierrosta. Lisäaine saattaa kuormittaa erästä nestekierron suodatin, joten tämä on varotoimenpide. Tämä suodatin kuormittuu myös alkoholipitoisista lisäaineista, mikäli niitä käytetään -tavallisesti keskusyksikön paineentasaukseen- liikaa.

Erikoisammattimiehen tekemän testausreiän paikkasivat ja sitten piti olla hissukseen neljä tuntia. Kone kytkettiin uuteen testipenkkiin, joka mittaili ajoittain pumpun paineita joita nyt vihreätakkinen nainen kirjaili johonkin kaavakkeeseen. Vihreätakkinen sanoi aina välillä ”hyvältä näyttää”. Suolavesiliuos pani koneen nestemäisen kuonanpoiston tiukalle. Vaikka ja kun piti maata hiljaa, alkoi pakotus poistosäiliön hälytysjärjestelmässä hälyttää tihenevään tahtiin. Jäteveden heittopaikalle ei ollut pitkä matka mutta vähän saastetta karkasi helmapellille. Paineen helpotettua alkoi olla tarvetta tankkaukseen vaikka verstaspäivän kulutus ei kovin suuri ollutkaan. Verstaan työväki nautti makkarasoppaa ja kahvia ja se sai kelvata myös asiakkaalle.

Nyt tiedetään pumpun tämän hetkinen kunto. Verstaan viisaan ohje oli, liikkeelle ja kevyellä kuormalla saa mennä niin pitkälle kun pääsee. Mikäli peli on vielä ensi keväänä liikenteessä, niin tehdään uusi testi paikallisen verstaan testipenkissä.

Remontin hinta oli 1222€, josta masiinan omistaja saa omavastuu laskun 30€.

Tuomaskuona

Historiallisen kulkuneuvon onnellinen omistaja.

Eräs kalareissu

Eräs kalareissu

Meidän perheen kesämökki oli 1950-luvulla Heinäveden Haapalahdella. Tänne tulimme koko perhe, heti kesänkuun alussa kun koululaisten kesäloma alkoi. Isän työmaat olivat silloin ympäri koko Heinäveden pitäjää ja kesämökki olikin oiva tukikohta ja kesäkoti. Isän harrastus ensin ja sitten vielä oli kalastus ja erityisesti vetouistelu. Useimmiten tyynellä säällä tai heikossa tuulessa pyyntivälineen muodosti harrilauta. Harrilautaan isä oli tutustunut joskus 1940-luvulla Kainuun virtaavissa vesissä. Harrilaudan selkäsiimaan oli sidottu lyhyet "tapsit" jotka uittivat perhoja ja näin tuli koko joen leveys kalastettua tehokkaasti.

Kermajärvellä harrilautaa vedettiin soutaen ja selkäsiimassa – veneen ja laudan tai kelkan välillä oli noin 20-30m selkäsiima ja sitä lähti parin kolmen metrin välein uistimet muutaman metrin pituisessa siimassa. Uistinten määrä ja laatu hieman vaihteli, mutta noin kymmenen uistinta taisi olla aika vakio pyydys.

Olin silloin noin viisitoistavuotias pojan kolli ja isän mielestä sopiva ja joutilas hänen suotumiehekseen. Itse olin joskus tuosta sopivuudesta ja joutilaisuudesta erimieltä, mutta soutamaan lähdin. Joskus vähän harmitti kun isä nosti omaa motivaatiotaan sanomalla: "Sateella kala ottaa hyvin uistimeen."

Tämä nyt kerrottu kalareissu ei alkanut sateessa vaan normaalina kesäisen pilvisenä päivänä. Läksimme soutamaan mökkirannasta ensin kiertänen Haaponiemen ja Käpyniemen, soutaen lähellä rantaa kaislikon reunassa. Uistimina oli profesor tyyppisiä uistimia ja muuttama lusikasta tehty lippa. Pyynnin kohteena oli hauki tai iso ahven, joita kokemuksen mukaan niillä kaislikon reunoilla majaili. Olimme uistelleet jo muutaman tunnin, mutta veden jumala Ahti ei suonut meille saalista. Isäni päätti, että ilman kalaa ei kotiin lähdetä ja vaihdetaan uistimet puu-uistimiin ja tavoitellaan selkävesiltä järvilohta, jota sitäkin tiedettiin Kermajärvessä olevan. Silloin aloin aavistella, että tämä uistimen soutu taitaakin olla hieman pitempi reissu.

Sitten se sadekin alkoi. Sellainen tasainen tihkusade nyt tyyntä vedenpintaa hiljaa rikkoen. Minä en innostunut sateesta, mutta isä Paavon naama meni hymyyn ja sanoi: "Nyt tuli oikea lohen uisteluilma." Sade jatkui tasaisena ja me etenimme yhä kauemmas ja kauemmas ja alkoi jo hieman hämärtää. Kun isäni alkoi vaihtaa yhä tihenevään tahtiin uusia uistimia aloin ymmärtää, että kohta lähdetään kotiin tai soudan tätä venettä koko yön. Pelkäsin pahinta, mutta silloin tuli armahdus. "Älä souda enää minä otan uistimet veneeseen" Paavo veti rivakasti uistimet ja harrilaudan veneeseen ja sanoi minulle: "Tule perämieheksi minä soudan kotiin". Vaihdoimme paikkaa ja isä parhaissa voimissaan ja harmissaan  oleva mies  veteli rivakasti airoilla veden kohistessa veneen kokassa. Saatoin ajatella sanoakseni jotain tästä kalareissusta ja joutilaisuudesta, mutta ymmärsin kuitenkin pitää suuni kiinni, sen verran oli tuima soutajan ilme.

Kun tulimme kotiin mökille, sillä oli lämmin ruoka jo odottanut kalamiehiä kotiin tulevaksi. Hämmästys olikin melkoinen, mitä ihmettä oletko äiti käynyt ongella. Eivät ne kalat siinä kalakeitossa onkikaloja olleet. Viimein äiti sanoi käyneensä siinä lähellä hieman soutelemassa ja laittaneensa yhden uistimen veteen. Uistin teki sen mitä pitikin ja kohtalaisen iso kuha oli saaliina veneessä ja nyt kattilassa. Oli siinä isällä ihmettä ja lisää ihmeteltävää tuli kun hän kysyi: "Paljonko se kuha painoi"." En minä sitä punninnut, mutta ainakin kolme- neljä kiloa se oli. Jos et usko käy katsomassa sen kuhan päätä saunalla". Isä, kalamies ja utelias kun oli kävi katsomassa ja harmitteli, eikä ymmärtänyt sellaista kalamiestä (naista) joka ei punnitse saalista.

Isä punnitsi aina saaliin ja joskus saamattakin jäänen kalan "hauki, kolemekilookuusattoo rammo, mutta luiskahti.

Soutajapoika Tuomo

Suvatsevaisuudesta

Suvaitsevaisuus on noussut vaalien alla ja aattona erääksi vaaliteemaksi. Tämä koskee erityisesti presidentin vaalia joka meillä on henkilövaali ja näin ollen median leimakirves helposti heilahtaa.

Leimakirves mikä se on? Leimakirves on pieni kirves, jonka hamarapuolella on kohokuvioinen (metsäyhtiön) leima. Leimakirveen hamaralla lyötiin leima tukkipuun päähän. Leiman tarkoitus oli tunnistaa puun omistaja. Nyt vanhan työkalun nimeä käytetään kun halutaan "leimata" henkilö tai ihmisryhmä  poikkeavaksi. Entiseen aikaa, jolloin leimakirvestä käytettiin, se oli luotettavien miesten työkalu.

Nykyisin kaikki miehet ovat luotettavia. Suomen rikoslaissa oli vuoteen 1969 saakka rangaistuksena mm. kansalaisluottamuksen menetys määräajaksi. Kun me nyt olemme kaikki luotettavia on varottava käyttämästä toisesta ihmisestä, heimosta tai kansasta halventavia tai leimaavia ilmaisuja. Inhimillisesti ottaen on kuitenkin joskus ilmaistava mitä mieltä siitä tai tuosta ollaan ja tapahtuman toteamiseen on otettu käyttöön kuvaannollinen leimakirves. Vastaavaa tarkoitukseen on myös  vanha sanonta mustamaalaus, siis tahrata tai vetää lokaa. Uudempi  ilmaus, lähinnä poliittinen termi on loan heitto.

Täytyy olla todellinen sanataituri, pystyäkseen ilmaisemaan halventavan käsityksensä lähimmäisestään. Lapsen ja koululaisena opin, että tumman ihon omaavat ihmiset olivat neekereitä. Kiinalaiset oli vinosilmiä ja intiaanit punanahkoja. Ei minua kukaan kielenkäytöstäni moittinut, ei koti eikä koulu. Niin se vain oli. Sävyeroja väreissä oli. Musta oli neekeri ja tumma oli mustalainen. Muitakin jakolinjoja oli, mutta niistä vähä myöhemmin. Valtaväestön keskuudessa oli omat loukkaavat ilmaisut joista ei auttanut pahastua vaikka pahalta hetken aikaa tuntuikin. Tuomo on kusipää.

Näissä nimiasioissa on minulla ainakin keskustelukielessä oppimisen ja pois-oppimisen paikka. Miten sanoisin kun on tarvetta ilmaista: "katso neekeri ajaa polkupyörällä". Jos sanon "katso tummamies ajaa polkupyörällä", niin kuka siinä ajaa. Tarvitseeko tarkentaa? Mikäli sanon sen vaimolleni hän ymmärtää, mutta jos sanon näin tummalle (ne...  )hän kokee sen loukkaavana ilmaisuna ja pitää minua rasistina ja saattaa sen sanoakin. (Nee...in) leimakirveestä sain rasistin leiman pölkkypäähäni.

Mitä tarkoitan kun sanon: "että olo on kuin osuuskaupanhoitajalla". Onko osuuskaupanhoitajalla syytä pahoittaa mielensä vai kiitellä minua mahtavasta tunteestani. Mitä? Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon ja joka lähtöön.

Minulla tässä sanataitelussa on kompastuskivi, eli en huomaa vanhuuttani ja kömpelyyttäni milloin kompastun. Puhuessa voin – jos älyän – pyytää anteeksi, mutta kirjoitetussa tekstissä se on myöhäistä. Onnekseni globalisaatio etenee tänne Savon risukoihin sen  verran hitaasti, että ehdin alta pois ennen kuin minut hukka perii, siis käy huonosti.