Oli vuosi 1688 anno domini eli "Herran vuonna". Sinä vuonna syntyi Pieksämäen pitäjän Hällinmäen kylässä poikalapsi. Lapsi oli esikoinen, joten suvun perinteen ja ajan tapana oli, että hän sai nimen isoisänsä mukaan, Jorke. Pieksämäen kirkkoherra Collanius kirjoitti kastettujen luetteloon nimeksi Jöran.
Ei välitetä tuosta Jöran nimestä, koska oikea nimi oli Jorke, isoisän mukaan, "Aika jorrikka", sanoi lapsen isä. Tästä lähdetään " ajatuksen siivin" mukavasti matkalle ajassa taaksepäin, ja vielä ilman mielikuvitusta. Jorke nimi on itäistä perua ja viittaa Inkerin maalle. Kysyt varmaan kuka oli Jorken isä ja äiti? En minä tiedä ja sillä siisti. Tähän pikkuseikkaan ei kannata juuttua, sehän rajoittaisi jatkotutkimuksia, lue mielikuvitusta.
Jätetään nyt nämä kaskisavut. Näitä savuja Kaipaiset haistelivat muutaman vuosisadan ajan Hällinmäellä ja matkalla sinne, läpi Savilahden suurpitäjän. Hällinmäellä he juuttuivat sitten turpeeseen, kun kuningas alkoi maitansa myydä. Loppu on kirjoitettua historiaa maakirjoineen ja isojakoluetteloineen. Jääköön nyt jo nimeltä tunnetut esi-isät ja äidit lisääntymään ja täyttämään maata, voutien ja pappien verokarjaksi. Me matkataan nyt hitaanlaisesti ajassa taaksepäin.
Uudessa Ruotsin itäisessä läänissä, joka nyt omana hallintoalueena tunnetaan nimellä Suomi, tiedettiin oleva hyvät riistamaat. Täällä, omilla jaloillaan juoksevat rikkaudet houkuttelivat tulijoita turkismetsälle savolaisille salomaille. Riistan perään lähdettiin. Oli pysähdytty aikaisemmin jo liian pitkäksi aikaa Novgorodin ruhtinaskuntaan Pihkovan lähelle. Aluksi tilaa oli kaikille, mutta sitten alkoi syntyä kiistoja. Joukossa oli viisas tšuudin Kaipaih, hän sanoi: "Mie lähe, tuut sie mukaa". Tämä vanha – jo viisissäkymmenissä oleva – heimon mies oli käynyt haistelemassa elämisen mahdollisuuksia jonkun rosvojoukon mukana aika kaukana karjalaisten heimon alueilla, peräti Korelassa myöh. Käkisalmi saakka. Hän kertoi kuulleensa ruseilta (ryssä) suurista erämaista, sillä olisi riistaa ja turkiselämiä sekä kalaisat vedet.
Kun heimon asunsijoille alkoi etelästä päin tulla outoja lähettiläitä. Novgorodin markkinapaikalle oli jo huhujen mukaan tullut kreikkalainen (munkki) mustakaapu. Oli luvannut taivaat ja muuta hyvää, jos rahvas "kastautuisi" Ohlavan joessa ja ottaisi ristin. Ellei sopinut, siitä ei hyvää seuraisi. Kun "suomalaisten heimo" ja Kaipaih suku- näitä tarinoita kuunteli, se kauhisteli moista menoa. Kun vielä tämän lisäksi idän suunnalta palanneet toisen heimon miehet kertoivat verta hyytäviä tarinoita ratsastavista itäisistä sotajoukoista. Heidän kerrottiin olevan mongolien kansaa tai jotain sinne päin. Nähdyillä ratsastajilla oli vielä kummalliset silmät. Enempää ei tiedetty, mutta sekin oli tarpeeksi.
Päätös uusille asuinsijoille lähdöstä alkoi heimon mielessä kypsyä. Päätös ei ollut mitenkään pikainen, pitäisi lähteä, mutta sitä meinattiin ja tuumittiin parin sukupolven ajan. Kuunneltiin tarinoita ja "haisteltiin ilmansuuntia". Mitähän oli siellä mihin aurinko laskee, lännessä. Uskottiin entisten jumalien vielä pitävän heimon suojeluksessaan. Auringonlaskun suunta tuntui jotenkin mukavalta. Siinä oli jotain joka liikutti heimon mieliä. Tuntematon oli se maa. Kuka nyt auringonlaskun suuntaan vaeltaisi? Ei kukaan. Olisiko sitten sieltä joskus tultu?
Sitten alkoi kuulua uhkaavia tietoja ja aivan läheltä. Alkoi liikkua tietoja, että oma ruhtinas Novgorodissa olisi joutumassa vaikeuksiin. Heimon alueella, aivan lähellä, jo kuunkierron päivämatkan päässä, oli tavattu vieraita ryösteleviä (veronkantajia) joukkoja. Olivat vieneet miehiä ja naisia tataarikansan orjiksi.
Ajatus lähdöstä uusille asuinsijoille alkoi hitaasti itää. Sitten viimein osa heimosta lähti, Kaipah sukukuntaa oli mukana runsain joukoin. Tuntematon oli heimon päämäärä, mutta tarinat vapauden menettämisestä loivat henkisiä paineta. Oli toinenkin, nyt jo tietoinen houkutus. Novgorodin turhamaiset naiset rakastivat turkiksia ja heidän suosionsa saavuttamiseksi typerät rusit (Venäjän maan valtaväestö) himoitsivat niitä, siis naisia ja turkiksia. Viisaat ryssät tekivät kauppoja ja kulkivat metsästävän joukon perässä ns. ostomiehinä. Lisää uskoa toi aikaisemmin lähteneen, vanhan viisaan ukko Kaipain tuohikirje. Kirje oli lyhyt, mutta kertoi hyvästä elannosta, sekä vaaleista ruåtsin naisista, joilla oli pillunkarvat pitkin reisiä.
Eivät salomaat täällä pohjolassa ihmisistä tyhjiä olleet. Kiinteää asutusta ei ollut, mutta eteläsaamelaiset pitivät näitä alueita nautintanaan. Jossain määrin, mutta vähäisempänä olivat myös lännestä tulleet ruotsit. Lännen porukat, nuo sotaisat ryöstelijät viikingit, pysyttelivät rannikkojen tuntumassa. Ryöstelivät rannikon kyliä, mutta eivät he uskaltautuneet erämaihin. Oikeaa historiaa tutkineet ovat nimenneet tämän ajan myöhemmäksi rautakaudeksi.
Kun tarinani etenee takautuvasti, emme seuraa heitä tällä matkalla. Otetaan uusi luku ja katsotaan ja kuvitellaan mistä heimomme tuli Pihkovan seuduille. Edellisessä luvussa arvelin heidän tuleen lännen suunnalta. - Kyllä sieltä he tulivat -. Voi tulivatko? Asia vaivasi heimon ja sukujen vanhimpia. Tehtiin päätös lähettää tiedustelijoita kohti länttä. Heimon eri sukujen, suurten perheiden mieskuntoisista setämiehistä koottiin huomattavan iso joukko. Heidät lähetettiin kohti länttä, evästys oli: "Menkää niin pitkälle kuin pippuri kasvaa", ehtoja oli vain yksi. Tavattaessa mahdollisesti vieraita heimoja, ollaan varovaisia ja viekkaita kuten ketun metsästys on opettanut. Otetaan selvää niiden elinpiiristä, mutta "ei yksi kettu kesää tee".
Meni monia kuunkiertoja, melkein suvesta suveen. Ensimmäiset tunnustelijat palasivat, uutiset olivat huolestuttavia. Oli kohta Peipsijärven jälkeen tavattu ihmisiä, heidän puheensa kuulosti hyvin oudolta. Mikään ei muistuttanut omaa elinpiiriä, ei sitten mikään. Oli kuitenkin kuultu, eihän mitään "metsäläisiä" oltu, suuresta goottien kansasta. Olivatko niiden kylien asukkaat niitä, gootteja? Asiaa vaivasi, kun puheesta ei saanut selvää, katseltiin olisiko seutukunnalla jotain tuttua. Mitä pisimmälle mentiin, nyt jo puhuttiin goottien maasta, niin vierailta seudut tuntuivat.
Viimein saatiin varmuus, suuri joki virtasi väärään suuntaan. Seurattiin jokea yhden kuukierron verran, veden suuntaan. Tavattiin jokivarressa yksinäinen kalamies, tämä havaitsi tulijat ja pakeni nopsaan. Saaliista jäi kuitenkin suuri kala rannan heinikkoon. Kalan koko kiinnosti heimon miehiä, siinä oli jotain tuttua. Erämiesten uteliaisuus heräsi hetkeksi, vaikka eihän tänne kalaan oltu tultu. Kun kala tuore, vielä elossa, se suomustettiin, suolistettiin ja hiilikalana maisteltiin. Maku ei ollut kotoinen, selvää mudan makua. Mikä kala? Missä he olivat? Asia oli niin outo, että muutaman riitaisan kokouksen jälkeen, päätettiin palata oman heimon luokse.
Matkasta oli ollut vaivaa ja kulujakin, ei oikein sisu antanut periksi palata vain terveisten kera. Päätettiin paluumatkalla ryöstää muutama laitimmainen kylä. Heimon miehet, eivät kaikki, palasivat kotikonnuille hyvän saaliin ja muutamien vieraiden kanssa. Heidät oli puukolla ja kirveellä uhaten suostuteltu kuormarengeiksi. Otettiin mukaan muutama neitokin, noin niin kuin malliksi. Kai heille jotain käyttöäkin löytyisi, kunhan lakkaisivat huutamasta.Paluumatkalla ohitettiin taas Peipsijärvi, silloin kuormarengit (orjat) viittoilivat ja hokivat Peipussee, Peipussee. Heimon miehet hämmästyivät. Nyt he ymmärsivät, olivat tainneet nämäkin peijoonit käydä ryöstö ja renginhaku matkalla meillä päin. Löytyi yhteinen sana, ensimmäinen.
Missä kaukana heimon miehet kävivät, mikä oli se harmaavetinen joki? Me jotka olemme koulujakin käyneet, tiedämme sen joen nimen, Väinäjoki. Sen joen latvavesiltä oli harharetkelle lähtenyt kala, karppi, joka oli käynyt paenneen kalamiehen pyydykseen. Retki antoi sen tiedon jota oli lähdetty hakemaan. Länsi oli väärä suunta, oltiin siis etelästä. Idästä tuskin oltiin, siltä tuli vinosilmäinen heimo ratsujen selässä. Oli jo ollut puhetta, ettei entisille elomaille lähdetä, siis itään ja etelään.
Nyt oltiin asiasta varmoja, auringonlaskun suuntaan ei myöskään lähdetä. Retkelle jäi muutama setämies, sankarillisessa taistelussa kaatunut, heitä piti muistaa. Pidettiin suuret juhlat. Juhliin oli saatu oppia varjaakeilta (viikinki), muutama heimon mies oli pääsyt niistä juhlista pakoon. Syötiin hyvin ja juotiin olutta. Vieraatkin saivat osallistua, heistä pari miehenpuolta tapettiin kun murjottivat. Naiset olivat jo lakanneet huutamasta, heihin muutamat heimon miehet - otettuaan haarikasta rohkaisua - päättivät tutustua hieman lähemmin.
Kaipah suvun vanhoja miehiä eivät tuliaisina tuodut naiset kiinnostaneet. Ryöstösaaliina tuodut kirveet ja muut tarvekalut olivat kiinnostavampia. Myöhempinä aikoina Hällinmäen miehet pitivät Husqvarnan terästä parempana kuin omaansa. Jääkööt Kaipah suvun miehet juhlimaan. He eivät tienneet, että olivat nyt hallintoalamaisia. Kaukana Novgorodin markkinapaikalla oli kansa kutsunut johtajakseen erään Rurikin, joka alkoi heti kutsua itseään "heidän ruhtinaakseen". Ei hän liene mitään ruhtinas-sukua ollut, nimensä osasi kyllä kirjoittaa Rørik. Tämä paljastaa hänet varhaiseksi viikingiksi. Näin Suomen heimo oli saanut ensimmäisen ruhtinaansa, hänen sukujuurensa olivatkin Sveanmaassa.
Tuomaskuoma
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti