Eräs kalareissu
Meidän perheen kesämökki oli 1950-luvulla Heinäveden Haapalahdella. Tänne tulimme koko perhe, heti kesänkuun alussa kun koululaisten kesäloma alkoi. Isän työmaat olivat silloin ympäri koko Heinäveden pitäjää ja kesämökki olikin oiva tukikohta ja kesäkoti. Isän harrastus ensin ja sitten vielä oli kalastus ja erityisesti vetouistelu. Useimmiten tyynellä säällä tai heikossa tuulessa pyyntivälineen muodosti harrilauta. Harrilautaan isä oli tutustunut joskus 1940-luvulla Kainuun virtaavissa vesissä. Harrilaudan selkäsiimaan oli sidottu lyhyet "tapsit" jotka uittivat perhoja ja näin tuli koko joen leveys kalastettua tehokkaasti.
Kermajärvellä harrilautaa vedettiin soutaen ja selkäsiimassa – veneen ja laudan tai kelkan välillä oli noin 20-30m selkäsiima ja sitä lähti parin kolmen metrin välein uistimet muutaman metrin pituisessa siimassa. Uistinten määrä ja laatu hieman vaihteli, mutta noin kymmenen uistinta taisi olla aika vakio pyydys.
Olin silloin noin viisitoistavuotias pojan kolli ja isän mielestä sopiva ja joutilas hänen suotumiehekseen. Itse olin joskus tuosta sopivuudesta ja joutilaisuudesta erimieltä, mutta soutamaan lähdin. Joskus vähän harmitti kun isä nosti omaa motivaatiotaan sanomalla: "Sateella kala ottaa hyvin uistimeen."
Tämä nyt kerrottu kalareissu ei alkanut sateessa vaan normaalina kesäisen pilvisenä päivänä. Läksimme soutamaan mökkirannasta ensin kiertänen Haaponiemen ja Käpyniemen, soutaen lähellä rantaa kaislikon reunassa. Uistimina oli profesor tyyppisiä uistimia ja muuttama lusikasta tehty lippa. Pyynnin kohteena oli hauki tai iso ahven, joita kokemuksen mukaan niillä kaislikon reunoilla majaili. Olimme uistelleet jo muutaman tunnin, mutta veden jumala Ahti ei suonut meille saalista. Isäni päätti, että ilman kalaa ei kotiin lähdetä ja vaihdetaan uistimet puu-uistimiin ja tavoitellaan selkävesiltä järvilohta, jota sitäkin tiedettiin Kermajärvessä olevan. Silloin aloin aavistella, että tämä uistimen soutu taitaakin olla hieman pitempi reissu.
Sitten se sadekin alkoi. Sellainen tasainen tihkusade nyt tyyntä vedenpintaa hiljaa rikkoen. Minä en innostunut sateesta, mutta isä Paavon naama meni hymyyn ja sanoi: "Nyt tuli oikea lohen uisteluilma." Sade jatkui tasaisena ja me etenimme yhä kauemmas ja kauemmas ja alkoi jo hieman hämärtää. Kun isäni alkoi vaihtaa yhä tihenevään tahtiin uusia uistimia aloin ymmärtää, että kohta lähdetään kotiin tai soudan tätä venettä koko yön. Pelkäsin pahinta, mutta silloin tuli armahdus. "Älä souda enää minä otan uistimet veneeseen" Paavo veti rivakasti uistimet ja harrilaudan veneeseen ja sanoi minulle: "Tule perämieheksi minä soudan kotiin". Vaihdoimme paikkaa ja isä parhaissa voimissaan ja harmissaan oleva mies veteli rivakasti airoilla veden kohistessa veneen kokassa. Saatoin ajatella sanoakseni jotain tästä kalareissusta ja joutilaisuudesta, mutta ymmärsin kuitenkin pitää suuni kiinni, sen verran oli tuima soutajan ilme.
Kun tulimme kotiin mökille, sillä oli lämmin ruoka jo odottanut kalamiehiä kotiin tulevaksi. Hämmästys olikin melkoinen, mitä ihmettä oletko äiti käynyt ongella. Eivät ne kalat siinä kalakeitossa onkikaloja olleet. Viimein äiti sanoi käyneensä siinä lähellä hieman soutelemassa ja laittaneensa yhden uistimen veteen. Uistin teki sen mitä pitikin ja kohtalaisen iso kuha oli saaliina veneessä ja nyt kattilassa. Oli siinä isällä ihmettä ja lisää ihmeteltävää tuli kun hän kysyi: "Paljonko se kuha painoi"." En minä sitä punninnut, mutta ainakin kolme- neljä kiloa se oli. Jos et usko käy katsomassa sen kuhan päätä saunalla". Isä, kalamies ja utelias kun oli kävi katsomassa ja harmitteli, eikä ymmärtänyt sellaista kalamiestä (naista) joka ei punnitse saalista.
Isä punnitsi aina saaliin ja joskus saamattakin jäänen kalan "hauki, kolemekilookuusattoo rammo, mutta luiskahti.
Soutajapoika Tuomo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti