Siunattu hulluus EU

Tämän talven 2011-2012 aikana on kestouutisaihe ollut eräiden EU-maiden eläminen ylivarojensa. Vuosikaudet on syöty enemmän kuin on tienattu. Tämä on johtanut koko unionin talouskriisin partaalle. Miksi näin on käynyt?

Mielestäni koko EU on aivan mahdoton. Kaikki jäsenmaat tekevät aivan omaa sisäpolitiikkansa, kuin mitään unionia ei olisikaan. Jokaisessa maassa on omat valtiolliset vaalinsa, joka johtaa siihen, että aina on jossakin unionin jäsenmaassa käynnissä vaalit. Vaalin tuloksesta riippuen jäsenmaan politiikkaa jatkaa entistä rataansa tai sitten ei. En muista yhtään merkittävää poliittista asiaa, jossa jäsenmaat olisivat puhaltaneet yhteen hiileen. Aina löytyy aisan yli potkijoita, heitä joudutaan sitten lepyttelemään tai kovistelemaan eri keinoin.

Muistan, kun meitä suomalaisia oltiin viemässä ja vietiinkin unionin jäsenyyteen. Neuvotteluissa eräs keskeinen teema oli "reunaehdot" Mainitulla sanalla ymmärrän, että varsinaisen sopimuskirjan reunaan on kirjoitettu joitain sopimustekstissä olevan kohdan poikkeusta. Ehkä lyijykynällä ja mahdollisimman epäselvin sanakääntein.  

Oletan, että jokaisen maan sopimuksissa on näitä "reunaehtoja" niin että sopimuspaperit on tarkkaan käytetty hyväksi. Kotimainen pelinpolitiikan esimerkki on viime vaaleista ja kreikkalaisille myönnettävistä mittavista tukiaisista. Sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtaja uhosi, että me ei suostua mihinkään tukipakettiin ellei Suomi saa omalle lainaosuudelleen reaalisia vakuuksia. Vaalien jälkeen hänestä tuli valtionvarainministeri ja samalla meidän pääneuvottelija. Lupauksista hän päätti pitää kiinni ja laittoi virkamiehensä laatimaan ne vakuudet eli "reunaehdot" EU:n lainapaperiin. Sopimus on salainen, mutta hevosmiesten tietotoimiston mukaan niin moniselkoinen, että ei siitä saa selvää muut kuin EU:n kirjanoppineet laintuntijat.

Tämä on vain esimerkki siitä suhmuroinnista mitä unionissa harjoitetaan. Jokaisen jäsenmaan jokainen kansalainen on myös EU:n kansalainen. Jokaisessa jäsenmaassa suuri osa kansalaisista ei ymmärrä oman maansa EU-politiikkaa. Puhumattakaan, että ymmärtäisi mitään koko Euroopan Unionista. Kuitenkin miljoona ja miljardi tolkulla siirrellään tuottamatonta rahaa maasta toisen. Eihän se raha mihinkään katoa, eikä sitä aivan aidosti liene edes olemassa. Eri maiden keskuspankkien tietojärjestelmissä siirrellään vain suurten numerosarjojen sisällä pilkunpaikkaa ja etumerkkiä. Toivotaan, että osamme painaa joskus oikeaa nappia: debet vai credit.

Tässä voisi kysyä; kuten Ana kysyy veljeltään Filipukselta, Aapelin kirjassa Siunattu hulluus: "Oletko sinä nähnyt oikein viisasta miestä?"  Veljesten jatkokeskustelu jättää viisauden määrittelyyn paljon tulkintoja kuten nykyisessä eeuussa lienee maan tapa.

Keilausta

N

o niin, olen taas uuden harrastuksen kynnyksellä, aloitin[1] keilauksen. Monet golfkaverini ovat joutuneet tämän lajin koukkuun. Heitä saan joskus kiittää tai kirota, että pitkään asiaa haudottunani päätin kokeilla tätäkin pallopeliä. Menin keilahallille, katsomaan ja kyselemään miten aloittaisin? Neuvo oli, että mene tuon Pasin luokse ja sovi hänen kanssaan oppitunneista. Otin neuvosta vaarin. 

Seuraavaksi houkuttelin naapurini Kalevin mukaani, yllätysten yllätys hän päättikin lähteä mukaani.

Pasi oli mukava tuttavuus ja motivoiva opettaja. Olimme hänelle "hyviä oppilaita", siis täysin kokemattomia. Meillä ei ollut asiasta mitään omia mielipiteitä, eikä pois oppimista tarvittu. Alku meni hyvin, koska opetus perustui vain muutamaan perusasiaan. Kiitos opettajan. Tästä tuntui mukavalta jatkaa.

Sitten muisti kaverini Jarmon. Hän oli joskus vuosi sitten pyytänyt minua keilahallille, kehui viihtyvänsä ja sanoi monien golffareiden harrastavan keilausta.. Soitin hänelle ja sovimme, että hän varaa meille keilausajan.  Tarvitsin kaverin, tukihenkilön sillä keilaus tuntui aika "hölmöltä" hommalta. Mitä jäi mieleeni ensimmäiseltä kerralta?  "Helppo peli" sanoi Jarmo kun ensimmäisellä heitollani tein kaadon, kaikki keilat menivät nurin.  Parin heittoni jälkeen opin jälleen uuden keilaustermin, "puhdistit rännin".  Sitten seuraavilla ja sitäkin seuraavilla heitoilla monet keilat pysyivät sitkeästi pystyssä. Olipa minulla vielä paljon oppimista. Ennen kuin vuoromme päättyi opin vielä yhden sanonnan "teit maalin". Päivä oli aika antoisa, olin oppinut jo kolme asiaa. Tästä oli hyvä jatkaa.

Tätä kirjoittaessani keilaan nyt kolmantena porukassa Jarmon ja Raimon kanssa. Keilauskertoja on nyt kertynyt viisi. Olen ihmeekseni oppinut yhden perusasian, neljän askeleen vauhdin. En enää pelkää astuvani "viivan yli", voin nyt keskittyä muihin keilauksen perusasioihin. Mukavaa on myös kavereiden suhtautuminen keilaukseeni, he eivät jaa ns. "hyviä neuvoja". Yritän tarkkailla omaa alkeistekniikkaa, eli miten sen heiton tulisi lähteä. Tulostaulua en katso. Miksi katsoisin?

Tuli hankittua myös peliväline eli keilapallo. Taas golfkaveri tuli apuun ja ostin Penalta keilapallon. Komea punaisen kirjava ns. reaktiivipallo. Mitähän sekin tarkoittaa? Tartuin myös keilahallin proshopin tarjoukseen pallon hiomisesta ja uudesta pinnasta. Se saattoi olla turhakin homma, mutta tehty mikä tehty. Penan jäljiltä pallon sormireiät saavat aluksi kelvata, laitettiin uudet "tupit". Keilahallin "alan mies" on matkoilla, mutta palattuaan muutetaan hieman pallon sormireikiä. Keilaan vielä hallin vuokrakengillä, en ole sopivia ja minulle sopivan hintaisia kenkiä saanut.

Kuudes keilauspäivä toi sanavarastooni jälleen uuden sanonnan: "Helppoa kuin hevosella ajo". Miten tuokin sanonta pitäisi ymmärtää? Taitaa olla savolaisittain ns. kiertoilmaisu, ikään kuin kehaistaan, ettei tarvitse suoraan sanoa mitä kaverin pelistä ajattelee.  Poislähtöä tehdessäni sain viereisen radan Heikiltä neuvoja. "Heittokätesi pitää kulkea läheltä jalkaa, nyt sinä huiskaset pallon radalle. Meidän vanhojen äijien pitää heittää kevyellä pallolla". Sain ne neuvot yllättäen ja pyytämättä. Pitää muistaa ainakin tuo ensimmäinen neuvo.

Yhdeksäs keilauspäivä toi mukanaan aivan uudet kokemukset. Sain nyt palloni, johon oli porattu omien mittojeni mukainen reikä peukaloa varten. Kari H teki tarkkaa työtä mitatessaan sormiani. Pääsin viimein kokeilemaan "uutta käteen istuvaa palloa". Miten kävi? Peukaloni tuntui juuttuvan sille tehtyyn reikää. Olin tyytymätön kun heitot epäonnistuivat. Pyysin, että peukalon reikää hieman avarretaan. Apuun tuli Matti. Hän sanoi, että sen peukalon pitääkin tuntua hieman tikalta. Hän kuitenkin avarsi hieman koloa, mutta minusta tuntui, että se oli edelleen liian tiukka. Minulla oli tunne, että pallo jää kiinni peukaloon.

Pyysin apuun opettajani Pasin. Hän katsoi heittojani ja otettani pallosta. Kerroin heittäväni varovasti, pallon nopeus 16–17 km/h. Pasi korosti oikeaa otetta pallosta: " Ota pallo vasempaan käteen. Mene vauhtiradalle ja laita sormet suorassa ensimmäistä niveltä myöten reikiin ja sen jälkeen peukalo suoraa ja syvälle." Toinen neuvo oli: "Pallon heilahduksen tulee olla riittävän laaja ja peukalon tulee osoittaa suoraan ajateltuun tähtäysmerkkiin. Voit heittää niin voimakkaasti kun osaat sillä pallon massan aiheuttama voima kyllä irrottaa sen peukalosta".

Keräsin rohkeutta ja heitin. Käsi teki pitkän takaheilahduksen ja pallo irtosikin kuin itsestään. Pallon nopeus oli 23–24 km/h. Aloin tajuta tiukan peukalon merkityksen. Se taitaa ollakin pallon hallinnan eräs avaintekijä. Ymmärrän, tai ainakin luulen ymmärtäväni, että kyseessä on tekniikkalaji, joka vaatii paljon kärsivällisiä toistoja, toistoja, tois... Mitä opin seuraavaksi?

Taas olin Pasi oppitunnilla. Oman keilapallon kanssa "sinuksi" pääsy ei ollutkaan niin helppoa kuin kuvittelin. Pari korosti, että perusasia on ensimmäinen askel ja pallokäden oikea rytmi askeleen kanssa. Eipä se meinaa sujua millään, oikeaa tekniikkaa en tunnu löytävän millään koska jännitän ja oikea käsivarsi on jäykkä kuin seiväs. Täytyy harjoitella.

Keilasin perjantaina kolmannen kerran omalla pallolla Jarin ja Ramin kanssa. Kahden kierroksen yhteistulos oli surkea 160 pistettä. Olen varannut ensi tiistaiksi harjoitustunnin. Täytyy harjoitella, kuka sanoikaan "helppo peli". Investoin melkein satasen keilakenkiin, omat ne pitää olla.

Nyt on kulunut reilu vuosi siitä kun keilauksen aloitin. Kalevi jätti leikin kesken. Homman nimi on ajanviete ja sosiaalinen tapahtuma, en ole osallistunut keilakisoihin ja tuskin osallistunkaan. Perusasiat alan tajuta ja uskon kohta saavuttavani Jarin ja Ramin tason, tai ainakin melkein. Olen edelleen vain yhden pallon omistaja kuten keilakaveritkin. Keilaan kerran viikossa, koska muut liikuntaharrastukset vievät aikaa keilaukselta. Kotikaupungin keilahalli on vielä riittänyt, vaikka viimekesänä Viron Otepäähän suuntautuneen golfmatkan kylkijäisenä keilattiin parina iltana Tartossa. On se aika mukava harrastus ja pyrkii menemään keskinäiseksi kisaksi. Olen edelleen haastajan asemassa.

---

[1] 12.1.2011

Omia haiku runoja

Pakkaspäivänä

sokaiseva on kirkkaus

on talvennapa .

Huurteinen kukka

kesän viimeinen vihreys

Minä  ajattelen.

Pakkanen, kylmää

varis koivun latvassa.

Auringon säteet.

On vuorimänty

lumisen katon alla.

Odottamassa.

Orava loikki

jäljet hangelle jätti

Missä pähkinät?

Variksen polku

lumisella katolla.

Mitä katselen.

Sinitiainen

on talven kylmin päivä

jalat jäätyvät.

Golf ystävyyttä

Ystävät lyö palloa

hyvä lyönti, raffissa.

Ystävät lyö palloa

hyvä lyönti, ojassa.

Ystävät lyö palloa

sadas on jo menossa.

Viimeisellä  lipulla

ja pitkät putit kupissa.

Ansaittuko oluet? On.

No kiitos, kesäkartanon.

Matkalla menneisyyteen

Oli vuosi 1688 anno domini eli "Herran vuonna". Sinä vuonna syntyi Pieksämäen pitäjän Hällinmäen kylässä poikalapsi. Lapsi oli esikoinen, joten suvun perinteen ja ajan tapana oli, että hän sai nimen isoisänsä mukaan, Jorke. Pieksämäen kirkkoherra Collanius kirjoitti kastettujen luetteloon nimeksi Jöran.

Ei välitetä tuosta Jöran nimestä, koska oikea nimi oli Jorke, isoisän mukaan, "Aika jorrikka", sanoi lapsen isä. Tästä lähdetään " ajatuksen siivin" mukavasti matkalle ajassa taaksepäin, ja vielä ilman mielikuvitusta. Jorke nimi on itäistä perua ja viittaa Inkerin maalle.  Kysyt varmaan kuka oli Jorken isä ja äiti? En minä tiedä ja sillä siisti. Tähän pikkuseikkaan ei kannata juuttua, sehän rajoittaisi jatkotutkimuksia, lue mielikuvitusta.

Jätetään nyt nämä kaskisavut. Näitä savuja Kaipaiset haistelivat muutaman vuosisadan ajan Hällinmäellä ja matkalla sinne, läpi Savilahden suurpitäjän. Hällinmäellä he juuttuivat sitten turpeeseen, kun kuningas alkoi maitansa myydä. Loppu on kirjoitettua historiaa maakirjoineen ja isojakoluetteloineen. Jääköön nyt jo nimeltä tunnetut esi-isät ja äidit lisääntymään ja täyttämään maata, voutien ja pappien verokarjaksi. Me matkataan nyt hitaanlaisesti ajassa taaksepäin.

 Uudessa Ruotsin itäisessä läänissä, joka nyt omana hallintoalueena tunnetaan nimellä Suomi, tiedettiin oleva hyvät riistamaat. Täällä, omilla jaloillaan juoksevat rikkaudet houkuttelivat tulijoita turkismetsälle  savolaisille salomaille. Riistan perään lähdettiin. Oli pysähdytty aikaisemmin jo liian pitkäksi aikaa Novgorodin ruhtinaskuntaan Pihkovan lähelle. Aluksi tilaa oli kaikille, mutta sitten alkoi syntyä kiistoja. Joukossa oli viisas tšuudin Kaipaih, hän sanoi: "Mie lähe, tuut sie mukaa". Tämä vanha  – jo viisissäkymmenissä oleva –  heimon mies oli käynyt haistelemassa elämisen mahdollisuuksia jonkun rosvojoukon mukana aika kaukana karjalaisten heimon alueilla, peräti Korelassa myöh. Käkisalmi saakka. Hän kertoi kuulleensa ruseilta (ryssä) suurista erämaista, sillä olisi riistaa ja turkiselämiä sekä kalaisat vedet.

Kun heimon asunsijoille alkoi etelästä päin tulla outoja lähettiläitä. Novgorodin markkinapaikalle oli jo huhujen mukaan tullut kreikkalainen (munkki) mustakaapu. Oli luvannut taivaat ja muuta hyvää, jos rahvas "kastautuisi" Ohlavan joessa  ja ottaisi ristin. Ellei sopinut, siitä ei hyvää seuraisi. Kun "suomalaisten heimo" ja Kaipaih suku-  näitä tarinoita kuunteli, se kauhisteli moista menoa. Kun vielä tämän lisäksi idän suunnalta palanneet toisen heimon miehet kertoivat verta hyytäviä tarinoita ratsastavista itäisistä sotajoukoista. Heidän kerrottiin olevan mongolien kansaa tai jotain sinne päin. Nähdyillä ratsastajilla oli vielä kummalliset silmät. Enempää ei tiedetty, mutta sekin oli tarpeeksi.

Päätös uusille asuinsijoille lähdöstä alkoi heimon mielessä kypsyä. Päätös ei ollut mitenkään pikainen, pitäisi lähteä, mutta sitä meinattiin ja tuumittiin parin sukupolven ajan. Kuunneltiin tarinoita ja "haisteltiin ilmansuuntia". Mitähän oli siellä mihin aurinko laskee, lännessä. Uskottiin entisten jumalien vielä pitävän heimon suojeluksessaan. Auringonlaskun suunta tuntui jotenkin mukavalta. Siinä oli jotain joka liikutti heimon mieliä. Tuntematon oli se maa. Kuka nyt auringonlaskun suuntaan vaeltaisi? Ei kukaan. Olisiko sitten sieltä joskus tultu?

Sitten alkoi kuulua uhkaavia tietoja ja aivan läheltä. Alkoi liikkua tietoja, että oma ruhtinas Novgorodissa olisi joutumassa vaikeuksiin. Heimon alueella, aivan lähellä, jo kuunkierron päivämatkan päässä, oli tavattu vieraita ryösteleviä (veronkantajia) joukkoja. Olivat vieneet miehiä ja naisia tataarikansan orjiksi.

Ajatus lähdöstä uusille asuinsijoille alkoi hitaasti itää. Sitten viimein osa heimosta lähti, Kaipah sukukuntaa oli mukana runsain joukoin. Tuntematon oli heimon päämäärä, mutta tarinat vapauden menettämisestä loivat henkisiä paineta. Oli toinenkin, nyt jo tietoinen houkutus. Novgorodin turhamaiset naiset rakastivat turkiksia ja heidän suosionsa saavuttamiseksi typerät rusit (Venäjän maan valtaväestö) himoitsivat niitä, siis naisia ja turkiksia. Viisaat ryssät tekivät kauppoja ja kulkivat metsästävän joukon perässä ns. ostomiehinä. Lisää uskoa toi aikaisemmin lähteneen, vanhan viisaan ukko Kaipain tuohikirje. Kirje oli lyhyt, mutta kertoi hyvästä elannosta, sekä vaaleista ruåtsin naisista, joilla oli pillunkarvat pitkin reisiä.

Eivät salomaat täällä pohjolassa ihmisistä tyhjiä olleet. Kiinteää asutusta ei ollut, mutta eteläsaamelaiset pitivät näitä alueita nautintanaan. Jossain määrin, mutta vähäisempänä olivat myös lännestä tulleet ruotsit. Lännen porukat, nuo sotaisat ryöstelijät viikingit, pysyttelivät rannikkojen tuntumassa. Ryöstelivät rannikon kyliä, mutta eivät he  uskaltautuneet erämaihin. Oikeaa historiaa tutkineet ovat nimenneet tämän ajan myöhemmäksi rautakaudeksi.

Kun tarinani etenee takautuvasti, emme seuraa heitä tällä matkalla. Otetaan uusi luku ja katsotaan ja kuvitellaan mistä heimomme tuli Pihkovan seuduille. Edellisessä luvussa arvelin heidän tuleen lännen suunnalta. - Kyllä sieltä he tulivat -. Voi tulivatko? Asia vaivasi heimon ja sukujen vanhimpia. Tehtiin päätös lähettää tiedustelijoita kohti länttä. Heimon eri sukujen, suurten perheiden mieskuntoisista setämiehistä koottiin huomattavan iso joukko. Heidät lähetettiin kohti länttä, evästys oli: "Menkää niin pitkälle kuin pippuri kasvaa", ehtoja oli vain yksi. Tavattaessa mahdollisesti vieraita heimoja, ollaan varovaisia ja viekkaita kuten ketun metsästys on opettanut. Otetaan selvää niiden elinpiiristä, mutta "ei yksi kettu kesää tee".

Meni monia kuunkiertoja, melkein suvesta suveen. Ensimmäiset tunnustelijat palasivat, uutiset olivat huolestuttavia. Oli kohta Peipsijärven jälkeen tavattu ihmisiä, heidän puheensa kuulosti  hyvin oudolta. Mikään ei muistuttanut omaa elinpiiriä, ei sitten mikään. Oli kuitenkin kuultu, eihän mitään "metsäläisiä" oltu, suuresta goottien kansasta. Olivatko niiden kylien asukkaat niitä, gootteja? Asiaa vaivasi, kun puheesta ei saanut selvää, katseltiin olisiko seutukunnalla jotain tuttua. Mitä pisimmälle mentiin, nyt jo puhuttiin goottien maasta, niin vierailta seudut tuntuivat.

 Viimein saatiin varmuus, suuri joki virtasi väärään suuntaan. Seurattiin jokea yhden kuukierron verran, veden suuntaan. Tavattiin jokivarressa yksinäinen kalamies, tämä havaitsi tulijat ja pakeni nopsaan. Saaliista jäi kuitenkin suuri kala rannan heinikkoon. Kalan koko kiinnosti heimon miehiä, siinä oli jotain tuttua. Erämiesten uteliaisuus heräsi hetkeksi, vaikka eihän tänne kalaan oltu tultu. Kun kala tuore, vielä elossa, se suomustettiin, suolistettiin ja hiilikalana maisteltiin. Maku ei ollut kotoinen, selvää mudan makua. Mikä kala?  Missä he olivat? Asia oli niin outo, että muutaman riitaisan kokouksen jälkeen, päätettiin palata oman heimon luokse.

Matkasta oli ollut vaivaa ja kulujakin, ei oikein sisu antanut periksi palata vain terveisten kera. Päätettiin paluumatkalla ryöstää muutama laitimmainen kylä. Heimon miehet, eivät kaikki, palasivat kotikonnuille hyvän saaliin ja muutamien vieraiden kanssa. Heidät oli puukolla ja kirveellä uhaten suostuteltu kuormarengeiksi. Otettiin mukaan muutama neitokin, noin niin kuin malliksi. Kai heille jotain käyttöäkin löytyisi, kunhan lakkaisivat huutamasta.Paluumatkalla ohitettiin taas Peipsijärvi, silloin kuormarengit (orjat) viittoilivat ja hokivat Peipussee, Peipussee. Heimon miehet hämmästyivät. Nyt he ymmärsivät, olivat tainneet nämäkin peijoonit käydä ryöstö ja renginhaku matkalla meillä päin. Löytyi yhteinen sana, ensimmäinen.

Missä kaukana heimon miehet kävivät, mikä oli se harmaavetinen joki? Me jotka olemme koulujakin käyneet, tiedämme sen joen nimen, Väinäjoki. Sen joen latvavesiltä oli harharetkelle lähtenyt kala, karppi, joka oli käynyt paenneen kalamiehen pyydykseen. Retki antoi sen tiedon jota oli lähdetty hakemaan. Länsi oli väärä suunta, oltiin siis etelästä. Idästä tuskin oltiin, siltä tuli vinosilmäinen heimo ratsujen selässä. Oli jo ollut puhetta, ettei entisille elomaille lähdetä, siis itään ja etelään.

 Nyt oltiin asiasta varmoja, auringonlaskun suuntaan ei myöskään lähdetä. Retkelle jäi muutama setämies, sankarillisessa taistelussa kaatunut, heitä piti muistaa. Pidettiin suuret juhlat. Juhliin oli saatu oppia varjaakeilta (viikinki), muutama heimon mies oli pääsyt niistä juhlista pakoon. Syötiin hyvin ja juotiin olutta. Vieraatkin saivat osallistua, heistä pari miehenpuolta tapettiin kun murjottivat. Naiset olivat jo lakanneet huutamasta, heihin muutamat heimon miehet - otettuaan haarikasta rohkaisua - päättivät tutustua hieman lähemmin.

Kaipah suvun vanhoja miehiä eivät tuliaisina tuodut naiset kiinnostaneet. Ryöstösaaliina tuodut kirveet ja muut tarvekalut olivat kiinnostavampia. Myöhempinä aikoina Hällinmäen miehet pitivät Husqvarnan terästä parempana kuin omaansa. Jääkööt Kaipah suvun miehet juhlimaan. He eivät tienneet, että olivat nyt hallintoalamaisia. Kaukana Novgorodin markkinapaikalla oli kansa kutsunut johtajakseen erään Rurikin, joka alkoi heti kutsua itseään "heidän ruhtinaakseen". Ei hän liene mitään ruhtinas-sukua ollut, nimensä osasi kyllä kirjoittaa Rørik. Tämä paljastaa hänet varhaiseksi viikingiksi. Näin Suomen heimo oli saanut ensimmäisen ruhtinaansa, hänen sukujuurensa olivatkin Sveanmaassa.

Tuomaskuoma

Verstaalla

Vanha koneeni on laiskistunut ja kiihtyy ja vetää heikonlaisesti. Paikallisen huoltamon asentaja (nainen) arvaili kuntoa aikansa, mutta suositteli sitten naapurikaupungin pumppuihin erikoistuneen korjaamon puoleen kääntymistä. Hän lupasi kirjoittaa heille suosituksen, koska katsoi ajokilometrejä olevan vielä jäljellä.

Pumppuihin erikoistunut ammattimies tuli kotikaupunkiini koska meitä pumppuvikaisia oli tutkittavana useita ja matka naapurikaupunkiin katsottiin sisältävän vakavan moottorivaurion.

Koko masiina avustettiin testipenkkiin, joka sisälsi erilaisia antureita pumpun ja ilmaseoksen testausta varten. Sitten vaan laitettiin kone käyntiin, ensin tyhjäkäynnillä, kun mitään kolinoita ei kuulunut, käskettiin lisätä kierroksia ja kohta tultiin ylämäkeen ja vauhti alkoi hiipua. Kone veti viimeisiään mutta just ja just pääsin mäelle. Kone kävi niin kuumana että sitä piti jäähdytellä pitkä tovi ennen kuin testipenkistä päästiin pois. Pumppuihin erikoistunut ammattimies arveli jotain töhnää -puhui sepelistä- joutuneen pumppuun meneviin letkuihin. Katsoi aiheelliseksi pikakorjauksena antaa lapun alan liikkeeseen, josta saisin jotain nitroa sisältävää lisäainetta pumpun toiminnan virkistämiseksi. Sanoin vielä, että lisäainetta on syytä käyttää pari kuukautta, sitten tutkitaan pumpun kunto perusteellisemmin.

Tulikin sitten kutsu erikoiskorjaamoon pumpun kunnon selvittämistä varten. Pyydettiin ottamaan mukaan ne laput, joista selviää mitä lisäaineita ko. koneeseen päivittäisen polttoaineen lisäksi laitetaan. Samoin pyydettiin tulemaan lähes tyhjällä polttoaine tankilla, olisiko joku räjähdysvaara testin aikana.  Pyydettiin myös varautumaan siihen, että testauksen jälkeen pitää masiinan jäädän päiväksi verstaalle.

Menin sisään sovittuna aikana. Vastaanoton esinainen ohjasi ensin minut omaan lepopilttuuseen. Sitten piti täytellä erilaisia lomakkeita, joissa kyseltiin onko koneeseen vaihdettu osia tai tehty muita kuin normaaliin huoltoon kuuluvia toimenpiteitä. Sitten pyydettiin lupaa antaa huolto ja korjaustiedot oman konsernin muille korjaamoille. Vakuutettiin, ettei tietoja anneta kilpailevan yrityksen käyttöön. Seuraavana tuli vihreätakkinen vestaalainen (nainen) antamaan moottoria rauhoittavaa ainetta, sekä laittoi koneen nestekiertoon valumaan suolaliuosta. Pumpuntestaus kuului sisältävän jotain lisäainetta jonka huuhteluun varauduttiin. Samalla hän otti näytteen koneen pumpun käyttämästä nesteestä. Kertoi sitten erään arvon nestekierron suodattimen testiarvon olevan hieman koholla.

Meitä oli kutsuttu verstaalle useita pumppuvikaisia, kaikki olivat suunnilleen samaa vuosimallia joskin hieman erimerkkejä, mutta samassa maassa valmistettuja. Verstaalla oli vain yksi testipenkki ja sen käyttäjä oli sama erikoisammattimies joka teki rasituskokeen jo kotikaupungissa. Oltiin jo vanhoja tuttuja, joten tunsin luottamusta ammattimiestä kohtaan.

Lepopilttuusta koko masina siirrettiin lavetilla erikerroksessa olevaan testaushuoneeseen. Testihuoneen reipas nuori apumies esitteli itsensä ja auttoi siirrossa lavetilta testipenkkiin. Erikoisammattimies saapui ja puki suojavarusteet ylleen. Koneen yhteen osaa tehtiin pieni reikä josta erikoisammattimies uitti ohuen letkun pumpun sisään. Sitten alkoi varsinainen mahdollinen vikapaikan etsintä. Erikoisammattimies käytteli eräänlaista robottia. Robotti välitti ajantasaista kuvaa pumpun ja siihen liitettävien letkujen kunnosta.

Aikansa tutkittuaan erikoisammattimies ilmoitti pumpun oikeanpuoleisessa osassa olevan nestekierron menneen joskus tukkoon ja olevan nyt pysyvästi tukossa. Koneen omakorjaus ohjelma oli kuitenkin osannut ohittaa tukoksen siirtämällä nestekierron uudelle reitille. Tästä toimenpiteestä ei kovassa käytössä ollut koe tiennyt mitään. Pumppu oli kuitenkin jo vanha, joten erikoisammattimies teki päätöksen, ettei pumpun letkuja ruveta sorraamaan koska siitä voi irrota jotain töhnää joka saattaa aiheuttaa ongelmia sähköiseen ohjauskeskukseen. Se taas johtaisi uuteen ongelmaan ja mahdolliseen koneen vakavaan häiriintymiseen.

Erikoisammattimies sanoi kirjottavansa uuden lapun alan liikkeeseen, josta saisin tupla-annoksen nitro nimistä lisäainetta pumpun voiteluun. Toivoteltiin hyvät syksyt puolin ja toisin ja kone haettiin taas lavetilla lepopilttuuseen. Taas koneen nestekiertoon laitettiin valumaan suolaliuosta. Suolaveden tarkoitus oli huuhtoa pumpun tutkimuksessa käytettyä lisäainetta pois nestekierrosta. Lisäaine saattaa kuormittaa erästä nestekierron suodatin, joten tämä on varotoimenpide. Tämä suodatin kuormittuu myös alkoholipitoisista lisäaineista, mikäli niitä käytetään -tavallisesti keskusyksikön paineentasaukseen- liikaa.

Erikoisammattimiehen tekemän testausreiän paikkasivat ja sitten piti olla hissukseen neljä tuntia. Kone kytkettiin uuteen testipenkkiin, joka mittaili ajoittain pumpun paineita joita nyt vihreätakkinen nainen kirjaili johonkin kaavakkeeseen. Vihreätakkinen sanoi aina välillä ”hyvältä näyttää”. Suolavesiliuos pani koneen nestemäisen kuonanpoiston tiukalle. Vaikka ja kun piti maata hiljaa, alkoi pakotus poistosäiliön hälytysjärjestelmässä hälyttää tihenevään tahtiin. Jäteveden heittopaikalle ei ollut pitkä matka mutta vähän saastetta karkasi helmapellille. Paineen helpotettua alkoi olla tarvetta tankkaukseen vaikka verstaspäivän kulutus ei kovin suuri ollutkaan. Verstaan työväki nautti makkarasoppaa ja kahvia ja se sai kelvata myös asiakkaalle.

Nyt tiedetään pumpun tämän hetkinen kunto. Verstaan viisaan ohje oli, liikkeelle ja kevyellä kuormalla saa mennä niin pitkälle kun pääsee. Mikäli peli on vielä ensi keväänä liikenteessä, niin tehdään uusi testi paikallisen verstaan testipenkissä.

Remontin hinta oli 1222€, josta masiinan omistaja saa omavastuu laskun 30€.

Tuomaskuona

Historiallisen kulkuneuvon onnellinen omistaja.

Eräs kalareissu

Eräs kalareissu

Meidän perheen kesämökki oli 1950-luvulla Heinäveden Haapalahdella. Tänne tulimme koko perhe, heti kesänkuun alussa kun koululaisten kesäloma alkoi. Isän työmaat olivat silloin ympäri koko Heinäveden pitäjää ja kesämökki olikin oiva tukikohta ja kesäkoti. Isän harrastus ensin ja sitten vielä oli kalastus ja erityisesti vetouistelu. Useimmiten tyynellä säällä tai heikossa tuulessa pyyntivälineen muodosti harrilauta. Harrilautaan isä oli tutustunut joskus 1940-luvulla Kainuun virtaavissa vesissä. Harrilaudan selkäsiimaan oli sidottu lyhyet "tapsit" jotka uittivat perhoja ja näin tuli koko joen leveys kalastettua tehokkaasti.

Kermajärvellä harrilautaa vedettiin soutaen ja selkäsiimassa – veneen ja laudan tai kelkan välillä oli noin 20-30m selkäsiima ja sitä lähti parin kolmen metrin välein uistimet muutaman metrin pituisessa siimassa. Uistinten määrä ja laatu hieman vaihteli, mutta noin kymmenen uistinta taisi olla aika vakio pyydys.

Olin silloin noin viisitoistavuotias pojan kolli ja isän mielestä sopiva ja joutilas hänen suotumiehekseen. Itse olin joskus tuosta sopivuudesta ja joutilaisuudesta erimieltä, mutta soutamaan lähdin. Joskus vähän harmitti kun isä nosti omaa motivaatiotaan sanomalla: "Sateella kala ottaa hyvin uistimeen."

Tämä nyt kerrottu kalareissu ei alkanut sateessa vaan normaalina kesäisen pilvisenä päivänä. Läksimme soutamaan mökkirannasta ensin kiertänen Haaponiemen ja Käpyniemen, soutaen lähellä rantaa kaislikon reunassa. Uistimina oli profesor tyyppisiä uistimia ja muuttama lusikasta tehty lippa. Pyynnin kohteena oli hauki tai iso ahven, joita kokemuksen mukaan niillä kaislikon reunoilla majaili. Olimme uistelleet jo muutaman tunnin, mutta veden jumala Ahti ei suonut meille saalista. Isäni päätti, että ilman kalaa ei kotiin lähdetä ja vaihdetaan uistimet puu-uistimiin ja tavoitellaan selkävesiltä järvilohta, jota sitäkin tiedettiin Kermajärvessä olevan. Silloin aloin aavistella, että tämä uistimen soutu taitaakin olla hieman pitempi reissu.

Sitten se sadekin alkoi. Sellainen tasainen tihkusade nyt tyyntä vedenpintaa hiljaa rikkoen. Minä en innostunut sateesta, mutta isä Paavon naama meni hymyyn ja sanoi: "Nyt tuli oikea lohen uisteluilma." Sade jatkui tasaisena ja me etenimme yhä kauemmas ja kauemmas ja alkoi jo hieman hämärtää. Kun isäni alkoi vaihtaa yhä tihenevään tahtiin uusia uistimia aloin ymmärtää, että kohta lähdetään kotiin tai soudan tätä venettä koko yön. Pelkäsin pahinta, mutta silloin tuli armahdus. "Älä souda enää minä otan uistimet veneeseen" Paavo veti rivakasti uistimet ja harrilaudan veneeseen ja sanoi minulle: "Tule perämieheksi minä soudan kotiin". Vaihdoimme paikkaa ja isä parhaissa voimissaan ja harmissaan  oleva mies  veteli rivakasti airoilla veden kohistessa veneen kokassa. Saatoin ajatella sanoakseni jotain tästä kalareissusta ja joutilaisuudesta, mutta ymmärsin kuitenkin pitää suuni kiinni, sen verran oli tuima soutajan ilme.

Kun tulimme kotiin mökille, sillä oli lämmin ruoka jo odottanut kalamiehiä kotiin tulevaksi. Hämmästys olikin melkoinen, mitä ihmettä oletko äiti käynyt ongella. Eivät ne kalat siinä kalakeitossa onkikaloja olleet. Viimein äiti sanoi käyneensä siinä lähellä hieman soutelemassa ja laittaneensa yhden uistimen veteen. Uistin teki sen mitä pitikin ja kohtalaisen iso kuha oli saaliina veneessä ja nyt kattilassa. Oli siinä isällä ihmettä ja lisää ihmeteltävää tuli kun hän kysyi: "Paljonko se kuha painoi"." En minä sitä punninnut, mutta ainakin kolme- neljä kiloa se oli. Jos et usko käy katsomassa sen kuhan päätä saunalla". Isä, kalamies ja utelias kun oli kävi katsomassa ja harmitteli, eikä ymmärtänyt sellaista kalamiestä (naista) joka ei punnitse saalista.

Isä punnitsi aina saaliin ja joskus saamattakin jäänen kalan "hauki, kolemekilookuusattoo rammo, mutta luiskahti.

Soutajapoika Tuomo