Sellua

Luin lehdeltä, että Metsä Group yhtiö tekee Äänekoskelle uuden biotuotetehtaan, sellutehtaan. Rahaa on ja sitä tarvitaan reilusti yli miljardi euroa, se on paljon rahaa rikkaallekin. Tehtaan tuotanto on 1,3 miljoonaa tonnia sellua vuodessa, tähän tarvitaan kuitupuuta neljä miljoonaa kuutiometriä. Mutta miksi sellutehdasta halutaan nimittää biotuotetehtaaksi? Syntyyhän siinä sellukeitossa mäntyöljyä, tärpättiä ym. mutta onko niistä oikeasti jatkojalostukseen vai poltetaanko ne tehtaan lämpökattiloissa.

Stora Enson Varkauden sellutehtaan modernisointia ja paperikoneen muutos kartongin tekoon jäänee investointina noin kymmenen kertaa pienemmäksi kuin Äänekosken projekti. Molemmissa kaupungeissa uutiset otettiin tieto investoinnista ilolla vastaan, ei se puunjalostus taida ollakaan maailmanlopun ala.

Sitten ilmeni että ei se reilun miljardin investointi Äänekosken tehtaaseen riitä. Lisäksi tarvitaan lisää rahaa liikenneinvestointeihin, Vuosaaren satamaan Helsingissä, että se pystyy ottamaan vastaan 800 000 tonnia sellua vuodessa (35 junanvaunua sellua per päivä). Lisäksi Keski-Suomen liito on esittänyt valtion tulo- ja menoarvioon vuodelle 2015 kymmeniä miljoonia euroja hankeen liikenneinvestointeihin.

Hyviä uutisia, vai olivatko ne niinkään hyviä.  Metsä Group: in johtaja kertoi että hyvälaatuinen sellu tullaan myymään Kiinaan, jossa siitä tehdään lopputuote eli pakkauslaatikoita.  Stora Enson Varkauden tehdas tuottaisi valkaisematonta sellua 310 000 tonnia ja 390 000 tonnia aaltopahvin raaka-ainetta, voimakartonkia joka käytettäisiin pääosin yhtiön omilla (Venäjän) tehtailla. Lisäksi tarvitaan kierrätysraaka-ainetta sitä varten yhtiö käynnistää uudelleen kierrätyskuitulaitoksen.

Sellua on keitetty Suomessa jo 1900 luvun alusta alkaen. Sellu on kemiallisen puunjalostuksen alemman tason raaka-aine ja nyt sitä edelleen myytäisiin Suomesta ulkomaille. Eikö se puupatruunoille riitä, että sellut keitetään Etelä-Amerikassa ja Kiinassa. Kotimaassa tulisi metsän raaka-aine osata jalostaa valmiiksi korkealaatuisiksi tuotteiksi, mitä ne sitten olisikaan.

Mikä näissä uutisissa jäi mieltäni kaivertamaan.  No rahapa tietysti, vaikka se ei omaani olekaan. Suomi nousuun juttuja on ollut paljon, mutta aina on valitettu rahan, pääomien puutetta, kun olisi pitänyt luoda jotain uutta. On tietysti totta, että nämä hankkeet tuovat työtä ja toimeentuloa monille tahoille ja syystäkin molemmissa kaupungeissa on iloittu ”hyvistä” päätöksistä. Tehdystä työstä saa palkan, mutta nostaako se Suomen teollisuuden jalostusastetta ja tuoko se investoinnin suuruuden huomioon ottaen niin paljon vientituloja joilla korjataan maan alijäämäistä vaihtotasetta. Toivottavasti edes yhtiöiden osakkeenomistajat eivät tule pettymään.

Onneksi on vielä muutamia metallialan yrityksiä joissa on tuotekehitys tuottanut tulosta, Kone Oy:n hissit ja liukuportaat, Wärtsilän dieselmoottorit, Nokian tietoliikenteen verkkotekniikka ja monia muita. Kaikissa näissä on ollut pakko kehittyä ja olla maailman parhaita. Sellunkeittäjä voivat tietysti olla myös ylpeitä, teemme maailman parasta sellua.

Voihan venäjä.

Kännykkä

Tuli hankittua vaimolle uusi kännykkä, ei niinkään tarpeeseen vaan silkasta uteliaisuudesta, sellainen nappulaton malli, kosketusnäyttömalli. Kun olemme tutustuneet toisiimme vuoden verran, voin kertoa teille mitä opin ja mitä en ole oppinut. Houkuttelun jälkeen minun parempi puoliskoni kokeili uutuutta, mutta ei tykästynyt vaan palasi vanhaan nokialaiseen läppämalliin. Otin itse uutuuden omaan käyttöön, ikään kuin haasteena.

Ensimmäinen kännykkäni oli varttikilon painoinen Nokian malli 2110, pompantaskumalli. Tuolla lipaston romulaatikossa on kännyköiden eri vuosikertoja ja kaikki kotimaisen Nokian valmistamia. Nykyinen puhelimeni tuli markkinoille 2010 ja on kosketusnäyttöpuhelin, mutta ilokseni siinä on ns. pappanappula sitä painamalla puheluun vastaukseni onnistuu näyttöä hipeloimatta. Niin, se uusin hankinta onkin sitten korealaisen Sam- tehtaan, liukuhihnalta lähtenyt halvemman hintaluokan kosketusnäyttöpuhelin.  Hintaluokasta päättelin, että hankintani ei ole kaikkein älykkäimmästä päästä oleva malli. En raaskinut siihen montaa sataa euroa laitta, epäilyksellä ettei oma äly ole älykännyn tasolla.  Miksi kuitenkin hankin tuon kännyn, olin utelias näkemään ja kokemaan mihin valmistajan alan markkinajohtajuus perustuu. Nyt siitä uutuudesta on kokemusta. Vaimoni hylkäsi sen nopeasti kun puhelimen ainoa nappula ei toiminut hänen mielestään oikein.

Otin haasteen vastaan ja aloin lukemaan netistä monikymmensivuista ohjekirjaa. Jo tässä minulle vaiheessa selvisi, ettei laiteen suunnittelija ollut tehtäviensä tasalla. Kun miljoonille taviksille tehdään vekotin jokapäiväiseen käyttöön, käyttöohjeen pitää sopia yhdelle A4 arkille.

Selvisi että laitteessa on minulle likaa erilaista turhaa sälää, erilaisia verkosta ostettavia tai ilmaisia palveluita niitä en katsonut tarvitsevani. En luettele kaikkia, vain muutaman mainitakseni kuten kompassi ja vatupassi. Puhelimen ainoa oikea nappula on kännyn sivulla oleva ulkoneva virta/vastaus nappula. Se on väärässä paikassa siinä sivulla juuri sillä kohtaa missä on peukaloni puhelun aikana. Olen katkaissut muutaman puhelun tuolla levottomalla peukalolla. Puhelimen soidessa piti vasta vetäisemällä sormella näytön vasemmasta alakulmasta kohti oikeaa yläkulmaa. Tekstiviesti kirjoittamiseen kosketusnäyttö on ns. nakkisormille aivan mahdoton kun se känny vielä yrittää olla älykäs ja arvata mitä olen kirjoittamassa.  Tiedän, tiedän senioripuhelimia saa ostaa alan liikkeistä.

Mikäpä minä olen arvostelemaan äly/peli kännyköitä joiden käyttäjillä on aivan erilaiset tarpeet kuin minulla. Näen kun lapset ja nuoret teinit istuvat kumarassa rukousasennossa ja kädet ristissä. Kämmenten välissä on kännykkä ja peukalot heiluvat. Tai sitten tuo sporttiset kansalaiset lenkkeilemässä känny taskussa ja napit korvissa.  Ymmärrän niitä vanhempia heidän ostaessaan lapsilleen viimeistä mallia olevia kännyköitä, se tulee heille kalliiksi, mutta vielä kalliimmaksi se tulee lapselle kun joutuu vanhanaikaisen kännykän (lue kaksivuotta) kanssa kisatuksi/syrjityksi kaveriporukassa, siinä ei ole itku kaukana.

Minulle, vanhalle lankapuhelinmiehelle on iloa tuottanut nykyisen kännykän kamera. Eräässä alan lehdessä oli kysymys, millainen on paras kamera? Vastaus: sellainen joka on aina mukana, siis kännykkäkamera. Muistuu mieleen edesmenneen pilapiirtäjä Kari Suomalaisen piirros, siinä kaksi kaveria kännykään puhuen kohtaavat ohittaen toisensa. ”Olisi mukava tavata”.

Mökki ja huussi

Mökkimme on pienellä saarella vanhojen mäntyjen suojassa. Saaren rannat ylt´ympäriinsä ovat harmaita erilaisten sammalten kauniisti koristelemia kallioita. Saaren luonto on karu, männikkö-mustikka tyyppinen metsä, samanlaisia myös läheiset saaret, joten saaremme on luonteva osa järviluonnon kokonaisuutta. Saaren männyt ovat vanhoja, vankkoja ja tuhannen vääräoksaisia. Koivut ovat maan köyhyydestä johtuen honteloita, vain pituutta kasvavia, yrittäessään kilpailla auringonvalon määrästä. Muhevammalla kohdalla muutama isohko haapa työntää juurivesojaan. Saaren auringonnousun ranta on matalaa sileää kalliota, kun taas päivänpuoleinen ja auringonlaskun ranta on syvää heti vedenrajasta alkaen.

Karu on saari, mutta luontoa ja elämää saaressa on vaikka millä mitalla, jos sitä hiemankin tarkemmin viitsii seurata.  On hiiriä ja sammakoita erikokoisia sekä värisiä kusiaisia, hämähäkkejä, ampiaisia, paarmoja ja tietysti kärpäsiä, mutta eipä juurikaan itikoita, ainakaan ihmisen kiusaksi saakka. Västäräkin nokassa näkee jotain hapsenkakkiaisia, kun se ruokkii jälkikasvuaan. Rantasipi juoksutti aikoinaan emännän pientä koiraa ympäri saarta. Saaren päässä suurella kivellä on kaiken päivää uskollisesti kalalokki ja viitan päässä istuu päivystävänä upseerina harmaalokki. Katiskan kokija tulee monelta taholta huomatuksi. Koskelot ja kuikat, myöhemmin kesällä lukuisine poikueineen, kiertävät saarta.

Mökkisaaressa ei ole tietä, ei ole koskaan ollutkaan, vain kaksi polkua. Pääpolku on mökiltä saunalle ja siitä sivupolku huussille ja matkanvarrella pieni maakellari. Polulla kulku on sellaista kapsahtelevaa, sillä joka askeleen tiellä tuntu olevan paljas männynjuuri tai maakiven murikka. Juuri kun on harmitellut kehnoa polkua, ollaankin perillä ja siihen se harmitus haihtuu. Kaivoa ei ole, joten kahvin ja pottujen keittovedeksi saa kelvata järven puhdas vesi. Veden laadusta kertoo sekin, että siinä viihtyvät muikut ja ravut. Pienen venematkan päässä on toinen jo huomattavan suuri saari ja siinä olevasta lähteestä voi hakea juomavettä, mikäli keskikesällä järviveden pienet mustat kirvat juojaa häiritsevät.

Vaimoni isä osti saaren vuosikymmeniä sitten, rakensi saareen tuon pienen mökin, saunan ja huussin. Hänellä oli hyvää silmä laittaa rakennuksen kohdalleen. Mökki aamuauringon ja sauna ilta-auringon puoleiselle rannalle, siinä mistä tasainen kallio alkaa, siis muutaman metrin päässä vesirajasta. Kaikki on edelleen ennallaan, laajennuksiin ei ole ollut pakottavaa tarvetta, paikkojen kunnossapito on riittänyt.

Mikä tässä on sitten erikoista ja erinomaista, luonto se on pysynyt samanlaisena ikiaikaisena. Ihminen ei ole mennyt saaren maaluotoa muuttamaan. Luoto itse on joskus polttanut saaren, palon jälkiä näkyy vanhojen mäntyjen tyvissä. Joskus kauan sitten, nuorenamiehenä olisin halunnut myllätä mökin pihapiiriä, samaan tapaan kuin Huvila ja Huusi tv-ohjelmassa saa katsella. Rakkaan vaimoni tomeran jarrutuksen ansiosta se on jäänyt tekemättä. Nyt saa olla siitäkin viisaudesta kiitollinen, enää ei jaksaisi ”hoitaa tonttia” nyt voi vain nauttia kaikesta siitä mikä on saaressa ollut iki-aikaista. Kun kuikat ja joutsenet muuttavat oli aika kääntää suotuvene talviasentoon, luoda kallion korkeimmalta kohdalta syksyn viimeinen silmäys laskevan auringon suuntaa.

Lähdön hetkellä katson tuttuja lintuja, ne tulevat varmasti ensi keväänä, ovat aina tulleet uusin sukupolvin. Veneen loitotessa rannasta vilkaisin taakseni ja sanoin päivystävälle lokille: ”Hyvää matkaa myös sinulle, tavataan keväällä”.