Joulun sanomaa

Kristillisen joulun ajan katsotaan alkavan adventtina. Tämän adventtiaamun ensimmäiset askeleeni suuntautuivat postilaatikolle. Sepä ei ollutkaan tyhjä matka, paluukuormassa oli tilattujen sanomalehtien sekä kauppiaiden meille suunnattua joulunsanomaa. Muutamia kiinnostavia juttuja mainosnivaskasta löysinkin.  Ensin on mainittava tämän vuoden turhakkeen kunniamaininnan saanut ”postinen” lehdykkä. Kaupan lehtiset kertoivat värikkäin kuvin ja alennusprosentein monista teknisistä vempaimista. Kaupan joulunsanoma meni perille ja mieli ilahtui.  Pitihän ne mainoslehtiset oikein lukeakin ja tässä muutama ilahduttava löytö.

Herkistyin aikuisten ja erityisesti herkkäuskoisten ja ”kädettömien” lahjavihjeisiin. Aktiivisuusranneke ja sen eräs ominaisuus on unimonitori. Olisiko se mahdollista että rakas vaimoni voisi katsella kännykästään mitä unia minä näen, mielenkiintoista. Osuuskauppa laittaa vielä paremmaksi, tarjoaa pukinkonttiin kirkasvalokuulokkeita, niiden kerrotaan aktivoivan ja parantavan suorituskykyä. Mieti sitä sinä vanheneva mies, kirjoittaisitko pukille.

Joulun keitoksiin liittyy perinteellinen joulupuuro, sen valmistus, varsinkin riisipuuron, on taito ja tarkkuuslaji. Uutuus on akkukäyttöinen puuronsekoitin, missähän ajatuspajassa ja startup yrityksessä tämäkin hämmennin on keksitty. Hyvästi jääköön puiset puurokauhat. Sitten vielä, mikäli teillä on keittiökaapeissanne tilaa, niin punainen nakkisämpyläkone lienee ehdoton joulun hankinta.

Apteekki lehti katsoo jo joulun jälkeiseen aikaan. Ylensyönnin ja juonnin aiheuttamaan vatsannärästykseen sekä suolen ummetukseen on tarjolla helpotusta. Lahjaksi en uskalla suositella, mutta varteenotettava joulunajan hankinta, kaiken varalta.  Moni miehenpuoli hankkii pukinkonttiin rakkaalle vaimolle yöpaidan, sellaisen jota vaimo ei itse ostaisi. Peruslahjoihin kuuluu vaimolle ”ryppyvoide” pienessä ja kalliissa purkissa sekä hyvähajuvettä, vielä pienemmässä ja kalliimmassa pullossa. Muista mies ettet osta mitään market tavaraa, saaja kyllä tietää.

Perinteitä edustaa oikea joulukuusi ja periteiset joulupöydän antimet. Pipareiden paisto on käynnissä ja jouluinen maustekakku, konjakilla ryyditettynä, on jo viikon ollut tekeytymässä. Käykää myös laulamassa joululauluja kirkossa. Kirkko on ainoa paikka missä saamme laulaa satojen ihmisten joukossa myös me joilla on vitosen lauluääni, mutta vain jouluna.

Lasten joululahjoihin en osaa eikä ole tarvetta ottaa kantaa. Oman lapsuuteni paras joululahja oli Nurmis merkkiset ruuviluistimet, luultavasti Sorsakoskella valmistetut. Monot jalassa ja potkukelkalla, luistimien avain kaulassa, menimme Komminselän jäälle luistelamaan.  

Hyvää Joulua kaikille, toivoo Tuomas.

Suomalaisten itsenäisyys

Me suomalaiset olemme olleet isäntiä omalla maallamme kohta sata vuotta. Se on ihmisen iässä paljon ja kaikkien maailman kansojen historiassakin kunnioitettava ikä. Suomalaisten asutushistoria näillä kulmilla on kuitenkin monin verroin pitempi. Käyttääkseni vanhaa isäntä- torppari vertausta ensimmäinen isäntämme lienee ollut Ruotsin kuningas, kuka se ei nyt ole niin tärkeää. Rajanaapurina hänellä on Venäjän tsaari. Valtakunnan rajat olivat kuin veteen piirretty viiva. Suomalaiset liikkuivat erä ja keräilytaloudessa suuremmin välittämättä tuosta olemattomasta rajasta.

Kehitys kehittyi, ja isäntien Venäjä tsaarien ja Ruotsin kuninkaiden torailut johtivat rajanvetoon ja sen merkitsemiseen maastoon. Ajan saatossa ja vallan suhdanteiden mukaan rajoja muuteltiin. Veronkanto eri muodoissa johtikin siihen että itselliseksi tuntevasta suomalaisesta tuli joko tsaarin tai kuninkaan torppari. Ensin olimme Ruotsin kuninkaan torppareita, isäntä oli Tukholmassa ja hänen pehtorinsa pitivät kuninkaan järjestystä maassa. Naapurusten torailut jatkuivat ja nyt niitä voitaneen sanoa jo sodaksikin, Ruotsin ja Venäjän sotaa nimitettiin Suomen sodaksi. Sodan lopputulos oli, että isäntä vaihtui kuninkaasta tsaariin. Suomalaisia soti Ruotsin puolesta, olihan hän meidän kuninkaamme. Topelius ja Runeberg runoilivat suomalaisista sankareista, kuten Döbeln ja Sandels. Mutta Ruotsi eli me hävittiin, uusi isäntä olikin nyt Pietarissa. Sota päättyi Haminan rauhaan kun Venäjä ja Ranska sopivat, että Venäjä saa Ruotsin kahdeksan itäistä maakuntaa eli Suomen. Elämä vakiintui. No ei se Ruotsi paljoa hävinnyt, saihan se Eurooppalaisissa rauhan neuvotteluissa Suomen menetyksen korvauksena Tanskalta Norjan.

Tavallista suomalaista vallanvaihto ei paljoa liikuttanut, herrat puhuivat Ruotsia, ja Ruotsin lait jäivät voimaan. Miten tuli elää, sitä ei enää kysytty Tukholmasta vaan Pietarista. Suomi oli nyt osa Venäjää autonomisena suurruhtinaskuntana. On hyvä huomata, että se ns. tsaarin aika oli pitempi kuin meidän nyt juhlivamme itsenäisyyden aika. Minunkin vanhempani ovat syntyneet Venäjän keisarikunnassa.

Niin katoaa mainen kunnia, ja sen sai kokea myös Venäjän viimeinen tsaari Nikolai. Tässä Venäjän vallan vaihdossa suomalaiset huomasivat tilaisuutensa tulleen. Valtakunnan torpparin kontrahti sanottiin yksipuolisesti irti ja ilmoitettiin entisille isännille, että olemme itsellisiä ja rajat merkitään niin Ruotsiin kun Venäjänkin. Tunnustusta näille toimille pyydettiin ja saatiinkin hyvin laajalti muualta maailmasta.

Kaikki hyvin vai oliko? Nyt kun entisten isäntien valta ja järjestyksenpito päättyi, alkoi kotoinen torailu tuon valtatyhjiön täyttämiseksi. Kun ennen oli sodittu Ruotsin kuninkaan puolesta Euroopassa, jopa Wienin porteilla ja tsaarin puolesta Turkissa Konstantinopolin muureilla, nyt piti selvitellä keskinäiset valtasuhteet omassa sisällissodassa. Aivan veljes sotahan se ei ollut, tarvittiin apua ja sitä saatiin Saksasta. Siitä sodasta jäi pahat haavat kansakunnan sieluun.

Euroopan valtioiden rajat eivät miellyttäneet Neuvostoliittoa, ei myöskään Saksaa. He sopivat v.1939 uusista jakolinjoista mm. niin että nyt jo itsenäinen Suomi kuuluu Venäjän etupiiriin. Sen sopimuksen lopputulos Suomelle oli talvi- ja jatkosota ja vielä sen päälle Lapin sota, kuitenkin itsenäisyytemme säilyi.

Maailman politiikan vallanjako on aina jossakin kabineteissa käynnissä. Suomen itsenäisyyttä on kunnioitettu. Toivokaamme että Suomesta ei tule koskaan jonkun suuren valtakuvion jakojäännös.

Ken elää se näkee, mutta nyt siniristiliput salkoon ja Hyvää Itsenäisyyspäivää.

Tuomo Perankoski 

Kirves

Ensimmäinen tutustumiseni kirveeseen, tai oikeammin sanottuna kirveen varteen, tapahtui 1940 luvulla. Paikkana oli Varkauden tehtaan kansakoulun IV b luokan puukäsityöluokka. Käsityöopettajan nimen olen unohtanut, mutta meille oppilaille hän oli pottu, nimi viittasi hänen suureen nenäänsä.  Minun tehtäväksi annettiin veistokirveen varsi, työkaluna kavahöylä, niillä taidoilla todella vaikea työkalu. Kirveenvarsi valmistui, mutta ei sitä koskaan istutettu kirveen silmään.Keväällä koulun loputtua vein käsityöt kotiin. Isä kehui työni jälkeä ja siitä hyvästä ja ylpeänä ole säilyttänyt sitä kuin suurta aarretta.

Hellapuiden pilkontaan pääsin (jouduin) joskus 1950-luvulla. Isäni sai vanhoja puhelinpylväitä polttopuiksi. En vielä jaksanut niitä kuivia pylväitä sahalla pätkiä, mutta pilkoin isän saamat pölkyt postitalon halkovajassa hellapuiksi. Joskus näin kun naapurimme neiti Tiainen pilkkoi puita kivilattia vasten. Sitä katsoessa tunsin klapintekijänä ammattiylpeyttä ja säälin neitiä ja hänen kirvestään.

Toinen muistoni liittyy myös kirveenvarteen. Olin nuorena vävyn kokelaana katsomassa tulevan appiukkoni Taunon kirveenvarren tekoa. Hän otti puuliiterin halkopinosta sopivaksi katsomansa koivuhalon, sellaisen pulikan, käänteli sitä aikansa ja sanoi: ”Tuon pulikan sisällä näkyy olevan kirveen varsi.” Aikansa veisteltyään siltä tuli esille kirveenvarsi, joka hetimiten, toisin kuin minun, istutettiin kirveen silmään. Myöhemmin kirves siirtyi perintönä minulle.

1960 luvun jälkimmäisellä puoliskolla tuli tarve rakentaa omakotitalo. Ennen talon rakentamista piti tehdä tontin kulmalle työkaluvaja. Nyt tarvittiin oma kirves ja vasara. Pohjos- Savon rautakaupan Martikainen myi työkalut ja Bilnäsin kirveen, joka on edelleen valmiina käyttöön. Mutta on tunnustettava, että uudemmat Fiskarsin kirveet ovat siirtäneet Bilnäsin eläkkeelle.

Nyt olen ollut kauan eläkeläisenä, mutta joskus vielä ulkoilutan kirveitäkin, joita on kertynyt vuosien varrella reilut puolenkymmentä. Kesämökin tontilta myrskytuuli kaatoi suuren männyn.  Pyysin poikaani apua ja sen peruja talossa on halkaisukirves, kiilaterän paino kolme kiloa ja varren pituus metrin luokaa. En arvannut että minulla olisi sille enää mitään käyttöä, toisin kuitenkin kävi.

Tuttavani ja ystäväni Raimon pihapuu suuri monihaarainen vaahtera makasi heidän pihallaan pölkyksi katkottuna. Ymmärsin, että talkoomiehelle ja kirveelle saataisi olla tilausta. Eräänä aamuna hieman epäsuhtainen pari suuri kirves ja vanha mies tarjoutui halkomaan vaahteran hellapuiksi .

Pelimiehet golfin pelaajina ymmärsivät että pitkään lyöntiin tarvitaan isolapainen ja pitkävartinen maila, draiveri.  Paksut vaahteran runkopölkyt, nykyaikaista ilmaisua käyttääkseni, olivat varsin haastavia pilkottavia. Siihen tarvittiin kunnon työkalu, halkomiskirves kolmenkilon terällä ja metrin varrella, halon tekijän draveri.  Halkaisukirves, halontekijän työkalu herätti epäilyksiä, sopisiko se vanhan miehen käteen, on sanottava että kyllä se sopi oikein passelisti. Talven kuntosali ja seitsemän kilon keilapallo olivat pitäneet iskukyvyn kunnossa. Varotoimena oli kuitenkin nitrot taskussa, joten doupingiin oli varauduttu eikä valmistautumisessa  ei pidetty kiirettä.

Ensin piti ottaa sopiva hakkuu pölkky ja sille kaveriksi istuin pölkky. Aina kun yksi pölkky oli klapeina. niin rukkaset istuin pölkyn päähän ja se oli tauon paikka. Näin jatkettiin viisi pölkkyä ja otettiin välikalja. Parin tunnin kuluttua talon ehtoisa emäntä Eila ilmoitti, että kalasoppa oli valmis, johon isäntä lisäsi että keiton päälle otamme nokkaunet. Ettoneen jälkeen työ jatkui ja Iltapäivä kahviin mennessä pölkyt oli klapeina, paria janhuspökkyä lukuun ottamatta.  Oli hyvä tunne ja pientä uhoakin saattoi vanhojen miesten sanailussa olla. Huomenna olisi pelipäivä, eiköhän pelata valkoiselta tiiltä.

Tuomo Perankoski

Suppiksia

Kaverini soitti ja kysyi?

– Lähdetkö sieniretkelle, on kaunis syksyinen iltapäivä ja metsässä on mukava kävellä.

– Joutaahan tässä, lähdetäänkö heti?

– Tule meille, pistä coretex lenkkarit jalkaan, ystävän neuvo, ikään kuin en olisi koskaan metsässä liikkunut.

Vartin kuluttua olin heillä ja toisen vartin kuluttua olimme metsässä.

– Täällä on hyvä ja sopiva paikka, olen joskus kerännyt täältä sankotolkulla suppiksia.

Tunnustin hänelle.

– En ole oikeastaan vuosikymeniin ollut sienestämässä.

Joskus keskenkasvuisena pojan kloppina oli isän ja äidin kanssa sienimetsässä. En muista keränneeni sieniä, mutta isoja lehmätatteja oli mukava potkia. Mojovalla potkulla tatin lakki lensi monta metriä. Muista niiltä retkiltä joitakin sienilajeja ja kotona äidin laittamaa sienikastiketta ja säilöttyjä suolasieniä. Ilmoitin yksiselitteisesti vanhemmilleni etten pidä sienistä.

Kävelimme eteenpäin lievästi nousevaa sammalen peittämää kallioista rinnettä. Metsä oli tyypillistä savolaista sekapuuta kasvavaa ”talousmetsää”.  Sillä täällä näkyi lahoavia risukasoja.

– Tämän laatuinen metsäluonto on oikein hyvä suppispaikka. Täältä niitä on ennekin löytänyt, varmaan niitä löytyy kun katsellaan, ellei joku ole juuri äsken niitä kerännyt.

Katselin ympärilleni, muistikuvan olivat lapsuuden tattimetsästä, nyt nähnyt yhtään sientä. Kaverini huomasi pulmani ja hetken päästä virkkoi.

– Katso tuossa on jo monta, mutta ovat aika pieniä. Ota ne talteen.

Hän oikein sormella osoitti ja näin muutaman pienemmän kuin viiden sentin kolikon kokoisen sienen- lakin. Lakin alla oli erittäin hentoinen kellanvärinen sienen jalka.

Käveltiin jonkun matkaa kallionrintausta seuraten, enkä edelleenkään ”löytänyt” noita sieniherkuiksi mainittuja itiökasveja.

– Katsotaan vielä eräs toinen paikka.

Kun oikein tähyilin, niin löytyihän niitä sieniä. Kun näki yhden, paikalla oli varmuudella myös koko joukko muitakin. Nyt sieni oli jo tunnistettavan kokoinen, mutta minulla oli edelleen vaikeuksia niitä havaita sammalikosta karisseiden lepänlehtien lomasta.

Ajattelin ottaa opiksi ja katselin maastoa ns. sillä silmällä että tunnistaisin aivan itse tämän maastotyypin. Vaikka maasto oli kallioista kun kallionpainanteissa oli sammalta ja se näkyi sopivan suppiksille. Sain myös hieman sienioppia.

– Kosteikkovahvero ja keltavahvero ovat myös hyviä ruokasieniä.

Nyt osasin jo kysyä.

– Onko keltavahvero sama kuin kanttarelli?

– On se, mutta suppis on vielä miedompi ja herkullisempi.

Tietysti makuasioita, mutta nyt meillä oli pienet ämpärit täynnä sain myös lyhyet ohjeet sienten kuivatuksesta ja evästyksen, että netissä on paljon sieniruokaohjeita.

Kotona vaimo, aivan kuin olisi joka päivä käsitellyt sieniä, siivosi sienisaaliin ja laittoi ne kuivamaan. Kuivassaan ne hupenivat silmin nähden ja väri oli hieman epämääräinen, noin niin kuin syötäväksi sieneksi.

Sitten meillä oli perunoiden kyytipoikana sienikastiketta. Edellinen sieniruoka taisi olla kanttarelli, torilta ostettuna. Suppiskastike oli oikein herkullinen, eipä kaverini suosikkiaan suotta kehunut. Seuraavaksi pitää laittaa näistä sienikeitto, tuli mieleen mitähän viiniä…

Alkon eräs suositus oli minun mieleeni. ”Suppilovahvaverokeitolle sopii Alsacen riesling valkoviini”.

Tuon Euroopan kolkan viinit ovat suosikkejani. Kansakoulun maantiedossa meille opetettiin että alueen nimi on Elsass, viineistä opettaja ei liene mitään maininnut.

Lokki

Kesän odotus teki tuloaan tuskastuttavan hitaasti. Odottelimme melkein koko toukokuun, että ilmat lämpenisivät, ei tehnyt mieli heti jäiden lähdettyä lähteä tuuliselle mökkisaarelle. Toukokuu oli lopuillaan ja taisimme olla viimeiset saarelle tulijat tänä keväänä. Ensimmäinen ajatus siinä veneestä saunan rantaan rantautuessa oli, onko västäräkki tehnyt pesänsä laiturin alle. Siinähän se sitten rantakalliolla iloisesti pyrstöään keikutti, että tervetuloa. Miten olette talvehtineet.

Saaren toisella rannalla siellä missä mökki kököttää tukevasti kalliolla ja aivan sen vieressä vedessä, mutta rannan tuntumassa on kivi. Se kivi on ollut sopiva kivijalka lokin pesälle, siellähän se on edellisvuoden vanha tuttu harmaalokki muniaan hautomassa. Katseli tulijoita päätään käännellen aivan kuin olisi tulijat tuntenut. Tulitte sentään.

Oli mukava ajatella että siinä on sama lokkipariskunta, joka samalla kivellä hautoi muniaan viime kesänä. Syksyn tuulet ja vievät pesän mennessään, mutta kivijalka pysyy ja uusi pesä on aina uusi.  Ornitologit tietävät näiden lintujen talvehtivan jossain Itämeren etelärannoilla. Luulenpa näidenkin lokien talvehtivat Puolassa, sen verran niiden äänessä on kerakkeita. Tänne turvallisen ja puhtaan maan rannoille nämäkin lokit ovat tuhansien vuosien ajan jälkikasvunsa maailmalle laittaneet. Meidänkin lokkipariskunta on pesätarpeensa kerännyt omalle perintökivelleen, ties kuinka monta lokien sukupolvea taaksepäin. Siinä se nyt kökötti hautomassa kolmea munansa, niillä reilun kuukauden urakka istua kolmen munan päällä. Tai en varmasti tiedä oliko se itse munansa siihen pyöräyttänyt, kun harmaalokien molemmat puolisot vuoroin hoitavat tuota hautomishommaa. Ei näytä lokkipariskunnan elo aina olevan aivan auvoista, välillä siinä toraillaan oikein kuuluvasti. Toinen istuu munien päällä ja kaklattaa, toinen kiertää lentäen pesän yllä kaklattaa ja kaklattaa.

Lähellä on veneväylästä kertova viitta ja siitä on tullut lokkien päivystyspaikka. Näköala on vapaa joka suunta, joten yhdyskunnan päivystävällä upseerilla on vapaa näköala ja varoitushuuto kajahtaa varsin kuuluvasti. Täälläkin vara vaani idästä, mantereen puolen munarosvot varikset ja korpit kiertelevät odottaen tilaisuutta vapauttaa saari ja sen jykevät männyt varislintujen pesimäpaikoiksi. Vaikka varis on viisas ja ovela on ison lokin suuri nokka ja joukkovoima liikaa yksinäiselle munarosvolle. Olen joskus saaren isolle ulkokivelle vienyt kalanperkeet. Mitään ei ole jäänyt, niin isoa kalanpäätä en ole kivelle vienyt etteikö suuren harmaalokin nokka olisi siitä selvää tehnyt.

Tämä iso laakea kivi antaa selvän kuvan lokkiyhdyskunnan arvojärjestyksestä. Kun vien sinne kalanperkeet nopeat tiirat käyvät nappaamassa ensimmäiset suupalat, mutta eivät uskalla jäädä kivelle ruokailemaan sillä se on harmaalokin, eli vahvemman etuoikeus. Viimeinen kävijä, ikään kuin jätehuollon hoitaa sitten varis. Tiirat ja kalalokit ovat katiskankokijan ystäviä, kun siinä saaliinjaossa heittelen Weke-katiskan sintit lokeille, ei siinä jaossa ole harmaalokilla asiaa. Nopeat tiirat ja kalalokit saavat helpon aterian ja kirkuvat kuin isoa ja hidasta harmaalokkia kiusaten.

Kesäkuun lopulla alkaa järvenpinnalla kellua ruskeanharmaita pallukoita lokkien poikasia, ja sitten elokuussa, kun nuoret lokit jo lentävät silloin järven yllä yltyy jatkuva ja äänekäs kaklatus.  Myöhemmin syksyn tullen kääntelen mökkivenettä talviteloille sitä lokit katselevat ihmeissään. Joko ne nyt lähtevät. Eipä ole noiden pesintä onnistunut, kaksin tulivat ja kaksin lähtevät, niin se taisi olla viime vuonnakin. Olisiko sukupuuttoon kuoleva laji. 

Vanhoja autokuvia

Talvista autoilua Vehvilän kylällä joskus 1930- luvun alkupuolella.
Vaimoni Raija isä Tauno Vehviläinen on kolmas oikealta.

Kesäkuva Kajaanin nuorista 1930- luvulta. Kuvassa tuleva äitini
Anna-Liisa Molander toinen vasemmalta. Isäni ei ollut vielä näissä kuvissa.

Kuva Kajaanin Purolasta mummolan pihasta kuorma-auton nokalla istuu enoni Heikki Molander

Kevään muotia ajan hengessä

Syksyllä kirjoitin jutun, ”Sä olet tuhkakupin näköinen mies”. Siinä taisin tehdä itselleni lupauksen, että keväällä otan uusista muotivirtauksista vaarin tulevan kevään pukeutumiseeni.  Kevätpäivän tasauksen aikaan muistin asian ja paniikki iski, kun katsoin muotiblogien kuvia.  Miesten vapaa-ajan housujen lahkeet tulisi lyhentää tai ainakin kääriä melkein puolisääreen ja muuta kummallista.

Paripäivää myöhemmin tuli pelastus, kun pari nuoremman polven muotitietoista henkilöä kertoi telkkarissa uusilla sanoilla vanhoista jutuista, nämä vieraskieliset sanat tekevät ihmeitä. Kerrottiin, että Norm core on pukeutumisen tyyli, siinä vaatteet eivät tule oman persoonallisuuden päälle. Kyllä ja helpotus oli suuri kun tajusin termin Norm core tarkoittavan sitä vanhaa totuutta, ettei vaatteilla kannata koreilla. Minun ja monen muunkin kaverini kevään pukeutumisen tyyli on muodikkaasti Norm core, täydennettynä keväisellä hymyllä.

Teille arvoisat naispuoliset lukijani kerron myös elämänne kevättä helpottavan muoti- termin Acting basic. Mikäli kevään asunne on tutut mukavan väljät mammahousut, täydennettynä siinä vatsan kohdalla roikkuvalla vyölaukulla tyylinne on Acting basic.

Nyt kesänkorvalla sain lukea ettei se muotitietoinen pukeutuminen ja erottuminen taviksista ole kesän trendi, vaan sulautuminen tavisten suureen massaan. Tällä tyylillä on tietysti nimikin nu lad tyyli. Kun puet itsesi urheilupusakkaan ja vekkareihin sinulla on nulad- tyypin uniformu. Näin kirjoitti Hs:n  Nyt -liite äitienpäivän aattona.  Siiten vielä ilmiö nimeltä dad bod ”iskävartalo” eli sellainen hieman löllyvä vartalo, joka kertoo asenteesta elämään ja ruokaan. Huomaan että kaverini ovat omaksuneet tulevan tyylin jo aikapäiviä siiten.  Heidän seurassa tuntee olonsa rennoksi eikä kauluskiristä.

Toivon tulevan syksyn muodiksi nimeän 70-luvun. Siihen kuuluu vanha vilsa, Serengeti tai Ray Ban aurinkolasit ja vaalea nahkatakki. Laitan tähän 70-luvun kuvani mainituista 70-kymmen luvun asussa. Vilsa on isän ja nahkatakki veljen perintöä, sen ajan aurinkolasit omat. Siitä vaan kirpparille 70-lukua etsimää ja lisää hymyä huuleen.

Selkä ja muita vaivoja

Suomalaisilla ja luullakseni ulkomaalaisillakin on joskus ollut tai on parhaillaan selkä kipeä. Sanotaan, että iskias vaivaa enkä pysty tekemään mitään, en edes kunnolla nukkumaan. Voi voi ja hoh hoijaa.

Sitten se iskias iski minunkin vanhaan selkääni. Olin oikein kipeä ja kun minä olen kipeä sen saa tietää kaikki tutut ja tuntemattomatkin, he jotka ovat kuulo etäisyyden päässä. Onneksi rakas vaimoni on niin sanotusti kovakorvainen, ettei valitukseni saa häntä hermostumaan. Hain lohtua ja apua parasetamolista, joka on yleinen kipulääke. Eipä se särkylääke mitään auttanut. Kaiken tietävä internet ja sen terveys- ja sairaus sivut tiesivät kertoa, että selkävaivani eivät parane sohvalla ja, että liike on lääke. Halusinko krooninen vaivan vai pelikuntoisen selän, omapa olisi valintani.

Olin luvannut tai oikeastaan vaimoni ja maalla asuva tyttäreni olivat sopineet, että menemme muutamaksi päiväksi heille. Siellä olisi kaikenlaista vanhuksille sopivaa virikkeellistä puuhaa. Maalaismaisema, heti lumien sulettua ei ole erityisen vehreä eikä vihreä eikä virikkeellinen. Ilman havupuita se olisi todella kuolleen näköinen. Meidän vanhempien virkkeeksi oli viritetty pihapiirin kuolleet lehdet ja vanha puutarha.

Aamun tunnit kuuntelin selkäni kipuja ja muuta en sitten kuulutkaan, ei lintujen laulua eikä tarhassa olevien koirien haukuntaa. Olin kävelemässä pitkin laajaa pihapiiriä ja katse kiintyi kaiken minkä ihminen oli täysinpalvelleena hyljännyt. Nyt ne paljastuivat alastomassa maassa, niiden valitusta ei suojannut korkea heinikko eikä lehtevät pensaat. Askel askeleelta aloin samastus noihin työnsä tehneisiin, aikanaan rahan arvoisiin laitteisiin. Metsän peitossa on vanhoja maatalouskoneita, riihen seinustalla auton raato ja moottorisaha. Pellon laidalla kyyhötti kyntö ja maan-muokkaus koneita ja vanha lumi-linko. Vanha aitan seinän koristeeksi oli laitettu menneen aikakauden käsityökaluja, nyt tarpeettomina. Tyhjä mieli samastui näkemääni. Jos käyn tuon vanhan kyljellään olevan puimakoneen viereen, minua ei siitä erota sen raadosta kukaan eikä mikään. Katse kiintyi pellon laidassa olevaan korkeaan lepikkoon. Pitkät lepät olivat talvisen lumen painosta taipuneet syvään kumarrukseen. Sitä näkyä katsoessani tajusin, pystyyn ne eivät enää nouse.   

Raskas mieli ja raskaat askeleet veivät minua ikäiseeni puutarhaan. Katselin rupsahtaneita satoa tuottamattomia viinimarjapensaita. Tunsin myötätuntoa ja ymmärsin niitä, sama vaiva, ei olla enää tuottavassa iässä. Ja minäkö olen se jonka tehtäväksi oli tullut tehdä vielä niille viimeinen palvelus.

Sitten se tapahtui, otin lapion käteen ja muutamalla polkaisulla se upposi pensaan juureen. Kiersin pensasta ja aina uusi polkaisu lapioon ja vanha juuristo alkoi antaa periksi. Kohta olin valmis kantamaan sen läheiseen kuusikkoon. Sama kohtalon koki heti toinen pensas ja tuntien kuluttua sen puutarhan viimeinen neljästoista pensas. Katselin kuoppaista puutarhan osaa, jotenkin olivat sekavat tunteeni. Pensaat olivat vuosikymmenten aikana kantaneet marjansa ihmisten terveyden hyväsi. Nyt ne alkavat maatua kuusikon varjossa mullaksi, eikä siihen menisi kovinkaan kauan.

Käänsin lohduttomalle työmaalle selkäni.  Istuin pihakeinuun ja tein merkillisen havainnoin. Nyt kuulin lintujen laulavan ja koirien haukkuvan, selkään ei koske, kipu on pois. Kaikki aamuiset näyt ja ajatukset olivat kuin pois pyyhkäisty.  Katse oli vanhan riihen suuntaan, sen katon yltä hävisivät pilvet ja aurinko tuli esiin. Olisiko sittenkin aika alkaa elää. Potkaisin multaiset saappaat rapun pieleen ja hain pari purkkia olutta. Siinä sitten vanha mies istui vanhassa pihakeinussa oluttansa siemaillen. Kurkilinnut lensivät matalalla ylitseni, taidetaan tästä sittenkin elolle edistyä.

Mistä me tulimme

On vuosi 1688 anno domini eli "Herran vuonna". Sinä vuonna syntyi Pieksämäen pitäjän Hällinmäen kylässä poikalapsi. Lapsi oli esikoinen, joten suvun perinteen ja ajan tapana oli, että hän sai nimen isoisänsä mukaan, Jorke. Pieksämäen kirkkoherra Collanius kirjoitti kastettujen luetteloon nimeksi Jöran. Ei välitetä tuosta Jöran nimestä, koska oikea nimi oli Jorke, isoisän mukaan, "Aika jorrikka", sanoi lapsen isä.

Tämä on eräs tarinani esivanhemmistani, kauan, kauan ennen Jorkea. Suku ja heimo elivät Inkerinmaan Pihkovan seudulla. Keitä esi-isät olivat ja mistä näille seuduille joskus tulleet. Asia vaivasi heimon ja sukujen vanhimpia. Tehtiin päätös lähettää tiedustelijoita kohti länttä, olisiko siellä jotain tuttua. Eri sukujen, suurten perheiden mieskuntoisista setämiehistä koottiin huomattavan isojoukko. Heidät lähetettiin kohti länttä, evästys oli: Menkää "niin pitkälle kuin pippuri kasvaa", ehtoja oli vain yksi. Tavattaessa mahdollisesti vieraita heimoja, ollaan varovaisia ja viekkaita kuten ketun metsästys on opettanut. Otetaan selvää niiden elinpiiristä, "ei yksi kettu kesää tee".

Meni muutama kuunkierto suvesta syksyyn. Ensimmäiset tunnustelijat palasivat, uutiset olivat huolestuttavia. Oli kohta Peipsijärven jälkeen tavattu ihmisiä, heidän puheensa kuulosti oudolta. Mikään ei muistuttanut omaa elinpiiriä, ei sitten mikään. Oli kuitenkin kuultu, eihän mitään "metsäläisiä" oltu, suuresta goottien kansasta. Olivatko niiden kylien asukkaat niitä, gootteja? Asiaa vaivasi, kun puheesta ei saanut selvää, katseltiin olisiko seutukunnalla jotain tuttua. Mitä pisimmälle mentiin, nyt jo puhuttiin goottien maasta, niin vierailta seudut tuntuivat.

Viimein saatiin varmuus, suuri joki virtasi väärään suuntaan. Seurattiin jokea yhden kuukierron verran, veden suuntaan. Tavattiin jokivarressa yksinäinen kalamies, tämä havaitsi tulijat ja pakeni nopsaan. Saaliista jäi kuitenkin suuri kala rannan heinikkoon. Kalan koko kiinnosti heimon miehiä, siinä oli jotain tuttua. Erämiesten uteliaisuus heräsi hetkeksi, vaikka eihän tänne kalaan oltu tultu. Kun kala tuore, vielä elossa, se suomustettiin, suolistettiin ja hiilikalana maisteltiin. Maku ei ollut kotoinen, selvää mudan makua. Mikä kala? Missä he olivat? Asia oli niin outo, että muutaman riitaisan kokouksen jälkeen, päätettiin palata oman heimon luokse.

Matkasta oli ollut vaivaa ja kulujakin, ei oikein sisu antanut periksi palata vain terveisten kera. Päätettiin paluumatkalla ryöstää muutama laitimmainen kylä. Heimon miehet, eivät kaikki, palasivat kotikonnuille hyvän saaliin ja muutamien vieraiden kanssa. Heidät oli puukolla ja kirveellä uhaten suostuteltu kuormarengeiksi. Otettiin mukaan muutama neitokin, noin niin kuin malliksi.

Missä kaukana heimon miehet kävivät, mikä oli se harmaavetinen joki? Me jotka olemme koulujakin käyneet, tiedämme sen joen nimen, Väinäjoki. Sen joen latvavesiltä oli harharetkelle lähtenyt kala, karppi, joka oli käynyt paenneen kalamiehen pyydykseen. Retki antoi sen tiedon jota oli lähdetty hakemaan. Länsi oli väärä suunta, oltiin siis etelästä. Se vanha tieto, että oltaisiin kotoisin idästä sai nyt lisää vahvistusta.

Nyt oltiin asiasta varmoja, auringonlaskun suuntaan ei myöskään lähdetä. Retkelle jäi muutama setämies, sankarillisessa taistelussa kaatunut, heitä piti muistaa. Pidettiin suuret juhlat. Juhliin oli saatu oppia varjaakeilta (viikinki), muutama heimon mies oli pääsyt niistä juhlista pakoon. Syötiin hyvin ja juotiin olutta. Vieraatkin saivat osallistua, miehenpuolet murjottivat. Naiset olivat jo ”sopeutuneet” ja heihin muutamat heimon miehet - otettuaan haarikasta rohkaisua - päättivät tutustua hieman lähemmin.

Kaipah suvun vanhoja miehiä eivät tuliaisina tuodut naiset kiinnostaneet. Ryöstösaaliina tuodut kirveet ja muut tarvekalut olivat kiinnostavampia. Myöhempinä aikoina Hällinmäen miehet pitivät Husqvarnan terästä parempana kuin omaansa

Jääkööt Kaipah suvun miehet juhlimaan. He eivät tienneet, että olivat nyt hallintoalamaisia. Kaukana Novgorodin markkinapaikalla oli kansa kutsunut johtajakseen erään Rurikin, joka alkoi heti kutsua itseään "heidän ruhtinaakseen". Ei hän liene mitään ruhtinas-sukua ollut, nimensä osasi kyllä kirjoittaa Rørik. Tämä paljastaa hänet varhaiseksi viikingiksi. Näin Suomen heimo oli saanut ensimmäisen ruhtinaansa, hänen sukujuurensa olivatkin Sveanmaassa.