Tapasin torilla Toivo Voitto Rusinan, hän oli vielä
silloin ns. ”hyvänpäiväntuttu”. Terve, mitä sinun rauhaasi kuuluu? Terve vaan, tässä kevätmarkkinoita katselen,
ostin kotiin viemisiksi Viipurinrinkelin, sellaisen isoimman. Ostimme kuumat ja
rasvaiset grillimakkarat, juttelimme niitä, näitä ja muita tärkeitä.
Rakentavassa mielessä haukuttiin myös maan hallitusta.
Tunsin Herra Rusina tuttavallisemmin Topin, vuosien takaa
ahkerana keilaratojen kuluttajan. Kohteliaana kysyin: ”Mitenkäs ne keilakisat
ovat sujuneet? Onko voittopotti kasvanut?”
Topi hieman viivytteli vastausta. ”No jos sinulle sanon,
eipä ole hurraamista. Sinä se taidat odottaa jo kovasti viheriölle pääsyä.”
Myöntelin ja tulin myös maininneeksi, että pelimatkasta etelän lämpöön ja
talvigolfin (olipa tulla kirjoitusvirhe,
talvikoffin).
”Onko vakioporukka? Kenen kanssa pelaat? Eikös se ole
vähän niin kuin seurapeli, ainakin ikämiehille.”
”Insinöörin ja
pankinjohtajan kanssa tulee kenttää kierrettyä.”
”Ovatko lajin
tekijämiehiä?” Kysyi Topi. Ovat, toisen vahvuus on tekniikka ja taktiikka ja
pankinjohtaja tavoitteena voiton tavoittelu. Toivo Rusina ajatteli ääneen: ”Voisikohan
sitä näillä kymmenillä vielä jotain uutta oppia.” Ymmärsin yskän ja sanoin
golfin olevan hänelle nyt juuri sopivan lajin, kun eläkepäivätkin ovat edessä. Topi
vaihtoi puheenaihetta. ”Oletko käynyt pilkillä, isäsi oli ahkera pilkkimies?” En
ole pilkkinyt vuosiin, mutta Unnukan jäätiellä olen punaista palloa lyönyt,
talviharjoittelua.
Se on kalliinpuoleinen harrastus tuo golf, Topi tuumi
kuin itsekseen. Onhan siinä kuluja sanoin, mutta harrastus on hyvä ja kunnon
hoitamisestakin siinä on kysymys. Mutta keilaus taitaa olla halpaa, tarvitaan
vain yksi pallo eikä sekään häviä. Nyt Topia nauratti jo ääneen. Nyt ymmärrän,
että sinä et ymmärrä keilauksesta mitään, joten tasoissa ollaan. Näin
sanailtiin ja pian Topi sanoi: ”Lähdetään kahville, minä tarjoon.” Juotiin
kahden euron kahvit pulla kera ja kevättalven aurinko lämmitti mukavasti. Topi
jatkoi juttua. Voitaisiinko tehdä kimppa, sinä tutustutat minut golfiin ja
syksyllä, jos Luoja suo, tulet minun mukaan keilahallille. ”Keilaushan on
helppo peli eikä pallokaan häviä”, nauroi Topi jo varsin vapautuneesti.
Erottiin hyvillä mielin ja toivoteltiin, pidetään yhteyttä.
Kevät tuli sinä vuonna nopeasti. Muistin välipuheet Topin
kanssa ja soitin. Nyt on kevät ja golfkenttä on avattu. Miten on, ovatko ne
markkinapuheet vielä voimassa, joko lähdetään katsastamaan pelipaikkoja. Aina
olen huutooni vastannut, soita kun tulet hakemaan. Jatko on tuttua, Topi oli
mukana tutustumiskierroksella sitten kurssilla ja niin Topista tuli golfari.
Kesä kului ja palloja hävisi, mutta Topin into kasvoi. Elokuun lopulla Topi
sanoi:
”Nyt lähdetään
tutustumaan siihen helppoon peliin, jossa pallot eivät häviä.”
Niin tuli minun aikani lunastaa lupaukseni ja tutustua
keilaukseen. Minulla ei ollut mitään menettävää ja jotenkin keilauksen oma jumala
piti huolen siitä, että keilaus alkoi aivan oikeasti minua kiinnostaa.
Viereiselle radalle katsottua näin tutun golfarin. Oliko ensimmäinen kuulemani
kommentti siitä suunasta: ”Täällä ei pallo sinultakaan häviä”. Ensin se huvitti
ja sitten harmitti, muistin miten takkuista se golfpelin alkuaika oli. Aloin
aavistella, että minä osaan – ainakin
henkisesti, hukata myös keilapallon.
Tämän tarinan päättyi onnellisissa merkeissä, mitään
suurta draamaa ei syntynyt. Olikohan elokuu kun oli keilahallin
ilmoitustaululla, että viikon päästä olisi golf/keila kisa. Topi, jonka
kilpailuvietti nyt heräsi. ”Lähdetkö kisaan minun kanssa? Miten ne pisteet
lasketaan?” Kyllä minä mukaan voin lähteä, mutta turhaan minulta kysyt miten ne
pisteet ja tulos lasketaan. Muistelen, että tämän kisan idean isä on ollut aina
kolmen parhaan joukossa.
Nyt, muutamia vuosia myöhemmin Topin kilpailuvietin ansiosta
hänestä on tullut hyvä senioritasoa oleva golfari. Minuun keilakipinä iski,
mutta ei se onnekseni liekkeihin leimahtanut. Mukavaa on ollut ja joskus
pelikaveri jaksaa kannustaa ennen viimeistä sarjaa ja/tai väylää. ”Kohta päästään
kahville.”
