Tuomaksen kirje Joulupukille vuodelta 1948

Rakas Joulupukki

Toivon sinulta seuraavia lahjoja minulle.

Oikean jääpallomailan kun minulla on vain sellainen luonnonväirä.

Sitten hokkarit kun ne ruuvarit ei pysy kunnolla kiinni monoissa.

Sitten oikee punanen jääpallo.

Sitten vielä nallipyssy

Sitten hanskat lapasia on ennestään ihan riittävästi

Sitten ei muuta

Toivo Voitto Rusina

Tapasin torilla Toivo Voitto Rusinan, hän oli vielä silloin ns. ”hyvänpäiväntuttu”. Terve, mitä sinun rauhaasi kuuluu?  Terve vaan, tässä kevätmarkkinoita katselen, ostin kotiin viemisiksi Viipurinrinkelin, sellaisen isoimman. Ostimme kuumat ja rasvaiset grillimakkarat, juttelimme niitä, näitä ja muita tärkeitä. Rakentavassa mielessä haukuttiin myös maan hallitusta.

Tunsin Herra Rusina tuttavallisemmin Topin, vuosien takaa ahkerana keilaratojen kuluttajan. Kohteliaana kysyin: ”Mitenkäs ne keilakisat ovat sujuneet? Onko voittopotti kasvanut?”

Topi hieman viivytteli vastausta. ”No jos sinulle sanon, eipä ole hurraamista. Sinä se taidat odottaa jo kovasti viheriölle pääsyä.” Myöntelin ja tulin myös maininneeksi, että pelimatkasta etelän lämpöön ja talvigolfin (olipa tulla kirjoitusvirhe, talvikoffin).

”Onko vakioporukka? Kenen kanssa pelaat? Eikös se ole vähän niin kuin seurapeli, ainakin ikämiehille.”

 ”Insinöörin ja pankinjohtajan kanssa tulee kenttää kierrettyä.”

 ”Ovatko lajin tekijämiehiä?” Kysyi Topi. Ovat, toisen vahvuus on tekniikka ja taktiikka ja pankinjohtaja tavoitteena voiton tavoittelu. Toivo Rusina ajatteli ääneen: ”Voisikohan sitä näillä kymmenillä vielä jotain uutta oppia.” Ymmärsin yskän ja sanoin golfin olevan hänelle nyt juuri sopivan lajin, kun eläkepäivätkin ovat edessä. Topi vaihtoi puheenaihetta. ”Oletko käynyt pilkillä, isäsi oli ahkera pilkkimies?” En ole pilkkinyt vuosiin, mutta Unnukan jäätiellä olen punaista palloa lyönyt, talviharjoittelua.

Se on kalliinpuoleinen harrastus tuo golf, Topi tuumi kuin itsekseen. Onhan siinä kuluja sanoin, mutta harrastus on hyvä ja kunnon hoitamisestakin siinä on kysymys. Mutta keilaus taitaa olla halpaa, tarvitaan vain yksi pallo eikä sekään häviä. Nyt Topia nauratti jo ääneen. Nyt ymmärrän, että sinä et ymmärrä keilauksesta mitään, joten tasoissa ollaan. Näin sanailtiin ja pian Topi sanoi: ”Lähdetään kahville, minä tarjoon.” Juotiin kahden euron kahvit pulla kera ja kevättalven aurinko lämmitti mukavasti. Topi jatkoi juttua. Voitaisiinko tehdä kimppa, sinä tutustutat minut golfiin ja syksyllä, jos Luoja suo, tulet minun mukaan keilahallille. ”Keilaushan on helppo peli eikä pallokaan häviä”, nauroi Topi jo varsin vapautuneesti. Erottiin hyvillä mielin ja toivoteltiin, pidetään yhteyttä.

Kevät tuli sinä vuonna nopeasti. Muistin välipuheet Topin kanssa ja soitin. Nyt on kevät ja golfkenttä on avattu. Miten on, ovatko ne markkinapuheet vielä voimassa, joko lähdetään katsastamaan pelipaikkoja. Aina olen huutooni vastannut, soita kun tulet hakemaan. Jatko on tuttua, Topi oli mukana tutustumiskierroksella sitten kurssilla ja niin Topista tuli golfari. Kesä kului ja palloja hävisi, mutta Topin into kasvoi. Elokuun lopulla Topi sanoi:

 ”Nyt lähdetään tutustumaan siihen helppoon peliin, jossa pallot eivät häviä.”

Niin tuli minun aikani lunastaa lupaukseni ja tutustua keilaukseen. Minulla ei ollut mitään menettävää ja jotenkin keilauksen oma jumala piti huolen siitä, että keilaus alkoi aivan oikeasti minua kiinnostaa. Viereiselle radalle katsottua näin tutun golfarin. Oliko ensimmäinen kuulemani kommentti siitä suunasta: ”Täällä ei pallo sinultakaan häviä”. Ensin se huvitti ja sitten harmitti, muistin miten takkuista se golfpelin alkuaika oli. Aloin aavistella, että minä osaan  – ainakin henkisesti, hukata myös keilapallon.

Tämän tarinan päättyi onnellisissa merkeissä, mitään suurta draamaa ei syntynyt. Olikohan elokuu kun oli keilahallin ilmoitustaululla, että viikon päästä olisi golf/keila kisa. Topi, jonka kilpailuvietti nyt heräsi. ”Lähdetkö kisaan minun kanssa? Miten ne pisteet lasketaan?” Kyllä minä mukaan voin lähteä, mutta turhaan minulta kysyt miten ne pisteet ja tulos lasketaan. Muistelen, että tämän kisan idean isä on ollut aina kolmen parhaan joukossa.

Nyt, muutamia vuosia myöhemmin Topin kilpailuvietin ansiosta hänestä on tullut hyvä senioritasoa oleva golfari. Minuun keilakipinä iski, mutta ei se onnekseni liekkeihin leimahtanut. Mukavaa on ollut ja joskus pelikaveri jaksaa kannustaa ennen viimeistä sarjaa ja/tai väylää. ”Kohta päästään kahville.”

Fossiili

Tarkoittaako se vanhuksia? Ei nyt sentään!  Seniori, harmaapantteri, ne tuntuvat itsestä mukavilta. Koukkupolvi, homekorva, niitäkin joskus kuulee, tai kuivakäpy. Eipä se mitään haittaa, on mukavaa kun saa olla mitä on, tai ainakin melkein. Jotenkin näin kirjoitti Juhani Mäkelä, Noin kuusikymppisen kirjassa.

 Jokin joskus hieman pysäyttää ja tänään oli se päivä. Sain omalta seurakunnalta kirjeen. Kunnianarvoisa merkkipäivän viettäjä! oikein huutomerkillä. Kannen kuvassa oli symbolisesti mäntyjä, joiden latvojen väristä voi päätellä niiden olevan sairaita, kurkottaen kohti sinistä taivasta. Kutsu on seurakunnan yhteisille syntymäpäiväjuhlille. Tuli oikein hyvä olo kahdestakin syystä. Seurakunnan jäsenrekisteri on kunnossa ja kutsun saajan loppuelämän hengellisenelämän alkuun on nyt panostettu oikein Jumalan sanan ja pullakahvien kera.

 Nyt tuosta kuusikymppisestä on jo kulunut viisi kahdetta vuotta, vapaaherrana ilman leipätyön rasituksia.  Nyt voin, aikaa kun on riittävästi, tehdä melkein kaikkea – tietyin rajoituksin, mitä suunnittelin joskus kuusikymppisenä.  Mutta tuo – tietyin rajoitus – todentuu melkein kaikissa askareissa. Harmittaa kun ei ole voimaa ”kun pienessä kylässä” paremmin sopisi sanonta ”voimaa on kuin autiossa kylässä”. Nuorena naureskelin esimielelleni, – melkein fossiili, kun hän etsi silmälasejaan vaikka ne olivat hänen omalla otsalla. Nyt en itse aina itse muista mitä olen etsimässä.  Harmitusta vain lisää entinen elämäntapa, se kuvaa meitä monia, joita kutsutaan sanomalla – se sellainen tee se itse mies.

 Osaammeko elää sitä elämää iäkkäänpuoleisina kansalaisina, johon meitä yritetään aktivoida eli patistella. Yhteiskunnan toimesta meidän toivotaan olevan – aktiivinen ja hyvinvoiva ikäihminen. Mutta kun fyysiset voimat vähenevät, eikä enää pysty olemaan se  – tee se itse mies/nainen.

 Samalla meille esitetään vaatimuksia hoitaa itsepalveluna monia yhteiskunnan ennen tarjoamia ns. luukkupalveluja. Sanotaan, että netissähän kaikki ovat. Tarkoittanee sitä, että palveluntarjoajat ovat netissä, eli pankki, kela, verottaja, matkatoimistot ja erikoiskaupat ym.. Se on helppoa kuin heinänteko. Pitää vain hankkia läppäri, tabletti, älypuhelin tai vastaava tietomasiina. Päästäksesi sinne pilvipalveluihin tarvitsen vielä sopimuksen jonkun teleoperaattorin kanssa, ennen niitä nimitettiin puhelinlaitoksiksi.

Itse hankin juuri uuden tabletin. Käyttöohjetta, onneksi riittävän isoilla kirjaimilla, on vain sata sivua. Tabletti kevyt, eikä mitään piuhoja tarvita. Kun tulen sellaiseen hoidettavaan kuntoon, ettei apteekin tapletit enää auta, niin sen tietotabletin voin pitää sängyssä vatsani päällä ja maksaa e-laskun ja lukea miten e-lehdestä miten maa makaa.

 On hyvä lopettaa tämä vuodatus uutiseen paikallisessa aviisissa.  Senioritanssi kurssille voi ilmoittautua osoitteessa: www.. ja niin edelleen. Katsokaa, että käytätte salattua ja suojattua yhteyttä htpps.

 Juhlia on tiedossa. Hyvää jatkoa koukkupolvet, pilvipalvelut odottavat.

Tuomo Perankoski

Miehen housut

Siinä ne ovat, heti vaatehuoneen oven oikealla puolella, miehen housut. Seinässä on kaksi kaksoiskoukkua, toisessa on punainen nuppi ja toisen nuppi on sininen. Arvata saattaa, että miehen housut ovat siinä sininuppisessa koukussa. Punaisen nupin koukussa ei roikkunut sen haltijan housuja vaan korea aamutakki.

 Tarkemmin katsottuna housut roikkuvat hieman surullisen näköisinä, kuin anteeksi pyytäen, takimmaisesta vyönlenkistä. Siinä ne roikkuvat odottaen aamua ja isäntänsä heräämistä. Odotus ei kuitenkaan ole kovin innostavaa, pitkän kokemuksen mukaan housut tietävät liikkeelle lähdön olevan varsin verkkaisen. Minne tänään mentäisiin, ehkä osuuskauppaan tai K-kauppaan. Siellä näkisi vanhoja tuttuja, toisia samanlaisia jo aikansa eläneitä hieman virttyneitä housuja, mitään mielenkiintoista ja uutta tuskin tulisi nähtyä. Pari vanhaa tuttua teryleeniä näkyi kun kohdattiin ostoskärrien parkkipaikalla. Taitaa tulla se tavallinen päivä.

Samanlaisia housuja oli muitakin, harmaita tai muuten tumman sävyisiä. Kaikkia yhdisti yksi yhteinen tekijä, vyö. Vyö kuuluu housuihin mutta ei ole niiden vakiovaruste. Vyökin on sama sarjaa kuin housut. Sekin on vanha, jopa paljon vanhempi kuin housut. Virunut ja vanunut soljen reikien muoto on epämääräinen ja musta väri korostaa sen surullista tehtävää, pitämällä väljät housut (vert. lökäpöksyt) isännän jalassa. On myös ns. pitkiä vöitä, niillä on kaksoisrooli, eli pitää housut jalassa ja kannatella isännän isoa vatsaa. Tiukkaa on sen vyö elämä, kateeksi käy lyhyttä vyötä.

Vyölenkkien ja vyön lisäksi miehen housuihin kuuluvat taskut.  Sivu ja takataskut ovat vakiovaruste kuten nyt kerrotuissa housuissa. Taskujen tarkoitusta ei tarvitse erikseen selitellä eikä niistä löydy mitään yllättävää. Taskussa on lompakko, se on vielä vanhempi kuin housut ja vyötäkin vanhempi, väri käy yksiin vyön kanssa. Taskussa on myös avaimia nippu ja toisella puolella epämääräinen samaan sarjaan kuuluva paperimytty, joka on joskus ollut tunnistettavissa nenäliinaksi. Joka toisen housun takataskussa on kampa, joka toinen housun kantaja ei sitä enää sitä tarvitse. Näillä varustella mennään ja on menty jo monta vuotta ja nyt housut alkoivatkin tuntua kantajastaan varsin mukavilta.

Muutaman kerran elämänsä aikana housut kokivat yllätyksen johon se ei ollut varautunut. Niinä aamuina vieras käsi, sen punaisen koukun haltia, ottikin housut, repäisi vyön irti, taskut tyhjäksi, ja sitten housut pesukoneeseen. Nyt saivat housut pitkästä aikaa sellaista liikettä joka kauhistutti. Pesu, huuhtelu, linkous, kuivatus ja lopuksi roikkuminen lahkeista alaspäin oli housuille liikaa, tai ainakin siltä niistä tuntui. Pahin oli vielä edessä, kuumaa rautaa ja arvostelevia katseita ja sitten se tuomio tuli. Näitä housuja en enää pese hankkiudu niistä eroon, kevätkin on tulossa. Housujen omistajaa puolison sanat eivät järkyttäneet, kesään on vielä aikaa, eikä uudishankinnalla ollut kiirettä. Ajatus uusista, siis todella uusista housuista jäi kytemään. Piti oikein muistella milloin oli viimeksi ollut housuostoksilla. Olivatko ne tädin vai serkun hautajaiset, mustat housut ovat kuitenkin niiltä ajoilta siististi vaatepuussa. Hiljaa toivoen, että housujen omistaja voisi vielä ne jalkaansa vetää.

Sanotaan, että kevät tulee kohisten. Niin se sinäkin vuonna tuli ja mainospostin joukossa paljon kevään muotia, ja eräässä kuvassa näkyi myös solakka lännenmies farkut jalassa. Voisit sinäkin hankkia farkut kesäksi, kuului taustalta. Farkut toivat heti mieleen nuorten repaleiset farkut. Nuoruus toi mieleen oman nuoruuden ja farmarihousut. Olihan ne minullakin, tosin neljäkymmentä vuotta ja kaksikymmentä kiloa sitten. Tuli mieleen 1950- luku ja James Dean ja James farkut. Kyllä ne omat housut – anteeksi, farkut taisivat Jamekset olla, ettei vain merkki ollut oikein Lewis. Kuin huomaamatta oli syntynyt, nuoruusmuistojen innoittamana, ajatus hankkia kesäksi farkut.

Vapunpäivän aikoihin askeleet veivät kauppakadun halpaliikkeeseen, oven päällä oli vieraskielinen nimi, joka päättyi sanaan –man. Ikkunan takana näkyi farkkuja, rohkeasti vain ovesta sisään. Myyjän ammattitaidon kunniaksi pitää lukea, että ostaja poistui farkkukasin kanssa, kahdet farkut yhden hinnalla. Kaupan sovituskopissa oli ollut ahdasta ja ahdistus ei poistunut vielä kotonakaan. Koska oli kevät, uuden housun omistaja päätti, että vielä tässä housuihin mahdutaan. Vyötäröllä tosin teki tiukkaa ja jalkojen välissä oli vielä ahtaampaa. Vetoketju oli liian lyhyt ja kumartuessa pyrki persvako katsomaan taivasta. Tuli nuoruus muistojen myötä tehtyä huonot kaupat, kirpputori saisi kahden farkut yhden hinnalla ja myisi yhdet yhden hinnalla.

Periksi ei annata, kesän varrella löytyi torin varren vaatekaupasta James-farkut kotimaiset ja kotimaiselle miehelle mitoitetut. Niissä vyötärö oli kohdallaan, sukukalleuksille oli sopivasti tilaa ja laihahko lompakkokin sopi taskuun. Avain nippua oli hieman hankala kaivaa farkun taskusta ja älypuhelinta varten piti hankkia asekotelo. Kaikki hyvin kirjoitti Maakansa... Farkut ovat paikansa ottaneet vaatehuoneen sinisessä koukussa. Housujen kantaja koki nuortuneensa ja kohta laihtuneensakin, mutta ymmärsi ettei oikeaan nuoruutteen ja Lewis 501.n olisi enää paluuta.

Samana iltana telkkaria katsoessaan hänen huomionsa kiinnittyi farkkumieheen pikkutakki yllä. Pikkutakki ja farkut, ei hemmetissä ja sitten nauratti, lännenmies pikkutakissa.

Tuomo Perankoski

Runo kodilleni

Jää hyvästi Kallela.

Olen katsellut monet

auringon laskut ja nousut

kuun sirpit ja kuutamot.

Olen nähnyt suurten laivain kulut

kuin myös veneiden soudut.

Jää hyvästi Komminselkä

ja komea silta

kuin myös rauhaisa rantatie.

Hyvästi sorja koivikko

silmäini ilo.

Hyvästi isot ja pienet puut

kaikki linnut, siilit ja muut.

Hyvästi pihapiiri monet kukat

omenapuut, myös ulkona kuolleet rukat.

Jää mulle muistojen silta

kun poistun poistun näiltä maisemilta.

--------------------------------

Äidin kirjoittama runo kesäkuussa 1989.

Tuomo

Runoja 1

Sotka (limerikki)

Mökkijärvi Sorsavesi

siellä muuan sotka pesi.

Somaa oli katsoa

sitä sotkan touhua,

Rouva Sotka mattojansa pesi.

70+

Rakastatko minua?

Rakastan

Rakastatko minua kovasti

Rakastan…

Rakastatko minua oikein kovasti

Rakastan…

Rakastatko minua oikein, oikein kovasti

Rakastan…

Minä keitän kahvit.

Ruskea kissa

Ruskea kissa tiikerijuovin

istuu alla lintulaudan.

Odottaa liikkumatta, paleltaa.

Ruskeat varpuset istuvat aidalla.

Odottavat liikkumatta, paleltaa.

Siemenet, linnunruoka odottavat ottajaa.

Varpuset, kissanruoka, odottavat, odottavat…

Minun yltäkylläisyyteni karkottaa nälkäiset

Pienten eväät

Varpunen kera pikkuserkun

kauralyhteen löysi herkun.

Käy kuokkavieraat kutsumatta

käpytikka, mustarastas

harakka myös kutsuun vastas.

Lintulaudan tutut vieraat

tiaiset on Tali sekä Sini

Talipallot, pähkinöitä

elämä on kovaa työtä.

Kupu täyteen, hyvää yötä.

Maahan moni siemen karis,

niistä nauttii vanha varis.

Pimeys koitti pihamaalle,

nukkuu linnut, tuuliviiri.

Jätehuollon hoitaa hiiri.

Kaksi Tonttua

Kaksi tonttua

toisilleen kirjoitteli

oli heillä yhteinen kieli

ja yhteinen peli.

Joskus ajatus, mitä?

takerteli

oliko syynä kaamos

katkes´ ajatuksen aamos.

Tontuille ikää karttuu

Hyvän Joulun ja tulevat vuodet

Sinulle suomas

toivoo tonttu Tuomas

Marraskuu

Mustat pellot, alastomat puut,

ruohoniittyjen kuolevat hajut.

Synkkä, sataa, on niin hiljaista,

kuin kuollutta.

Mustat kadut, alastomat puut,

kuolevan tehtaan hajut.

Vilkkuvat valot, hälytysääni vaimenee.

Enää ei ole kiire.

Oodi iloiselle keilaajalle

On Raija ripeä

ei ole käsi kipeä

palloon kun tarttuu

niin pisteitä karttuu

neljä askelta heittoon

ei ole tarvetta paikkoon.

Elämän kaari

Lapsen ilot

   Nuoruuden riemut

      Rakkauden huuma

         Isä, isä

            Ukki

                 Hengästyttää.

Kalasääsken matkassa

Nuori kalasääski oli ristitty Ilmariksi ja saanut kummilahjana satelliittipaikantimen selkäänsä. Ilmari alkoi valmistautua ensimmäiselle syysmuutolleen ahkerilla lentoharjoituksilla. Minä Tuomas, sen sijaan heittäydyin vapaamatkustajaksi Ilmarin mukaan. Yritän kertoa ihmeellisen matkamme vaiheita ja tuntemuksia matkareittimme varrelta.

Aamulla syyskuun puolivälissä vuonna 2012 lähdimme lentoon Pajujärveltä ja suuntasimme nokkamme kohti koillista. Aamupala unohtui siinä lähdön tohinassa syömättä, niin aamiaisella poikettiin siinä yhdeksän tienoilla läheisellä Alisella Savujärvellä. Pian Ilmarin tarkka silmä havaitsi kalan parinkymmenen metrin korkeudesta ja pian oli lähes kilon painoinen hauki tukevasti Ilmarin kynsissä. Minä Tuomas siinä henkiolentona katselin, kun matkatoverini männynlatvuksella istuen pisteli koko kalan aamiaiseksi ja röyhtäisi kuuluvasti päälle. Ei päässyt kala vanhenemaan toripöydällä, taatusti se oli tuoretta ja ravitsevaa. Kaikki meni sääksen kupuun, kateellisen lokin katsellessa Ilmarin aamiaista.

Tunnin ruokalevon jälkeen otimme suunnan kohti etelää. Lentokorkeudeksi Ilmari otti noin 300 metriä, tuuli oli lounaasta ja aika navakkaa. Havaitsin, että lennon jatkuessa kohti etelää ja Suomenlahden rantaa ajauduimme kohti kaakkoa, huomautin asiasta Ilmarille.

 ”Jos olemme etelään menossa, olisiko syytä korjata kurssia?”

 Ilmari tuhahti hieman sieraimiinsa.  ”Hyvähän sinun henkiolennon on lennellä vaikka vastatuuleen. Minun pitää jakaa voimani oikein, että pääsemme meren yli. Ei se haittaa jos tuuli ei meitä aivan mukaansa ota, korjataan suuntaa myöhemmin.”

Suomen rannikko tuli näkyviin Porvoon kohdalla. Ensimmäinen suuren veden ylitys Ilmarille oli nyt edessä. Ylitimme Suomenlahden Peninsaaren ja Seikarin välistä. Saarien kohdalla mainitsin Ilmarille.

”Nuo saaret kuuluvat ennen Suomelle, olemme nyt Venäjän ilmatilassa”.

”Mikä on Venäjä?” kysyi Ilmari.

Suomenlahdella tehdyn pienen suunnankorjauksen johdosta emme rantautuneet Venäjälle. Pian näkyivät Viron puolen mustat pellot ja saavutimme rannan Toilan kylän kohdalla. Lento Suomenlahden yli sujui hyvin noin kolmensadan metrin korkeudessa ja lentonopeudeksi mittasin 23 km tunnissa. Ensimmäisen päivän lentomatkamme oli noin 300 kilometriä, mitä nuorelta sääkseltä pidän hyvänä suorituksena, mutta olihan sillä matkaeväänä terveellisiä Omega 3 happoja sisällään pitävä hauki. Kehaisin Ilmaria hyvästä suorituksesta. Ei se kehumisistani paljon nokkansa nostanut, sen verran antoi ymmärtää että:

 ”Nyt yön yli levätään, sitten huomenna kalastellaan, korjataan suuntaa ja jatketaan matkaa kohti etelää.”

Ensimmäinen yö niin sanotusti ”ulkomailla” vietettiin Virossa, paikkana turvesuon valuma-altaan reunapenger. Seuravana aamuna havaitsin, että Ilmari otti suunnan kohti Peipsijärveä. Sen itäpuolella se laskeutui alemmaksi ja silloin minä näin jäniksiä juoksemassa pellon poikki.

 Sanoin Ilmarille. ”Katso! Eikö tee mielesi jänispaistia?”

 Siihen lintu vastasi. ”Etkö tiedä, että me sääkset syömme vain kalaa.”

 Yritin vielä sanoa jotain liharuuasta, mutta Ilmari haistoi vettä ja tekin pienen järven yläpuolella muutaman kaarroksen ja sitten iski melko lähelle rantaa matalaan veteen ja pian oli lahna sääksen kynsissä.

 ”Aika pieni kala”, sanoin väheksyvästi Ilmarille.

 Kalastaja ei mieltään pahoittanut sanoistani, vaan vastasi:  ”Juuri sopiva ja näitä saa niin paljon kun viitsii pyytää. Ison lahnan ruodot on aika ikäviä sääksenkin kurkussa.”

Kohta alkoi näkyä Peipsijärvi ja silloin huomasin.  ”Kas vain olemmekin Venäjän puoleisella rannalla.”

 ”Mikä on Venäjä?” kysyi Ilmari jo toisen kerran. Katsoin parhaaksi vaihtaa puheenaihetta.

 Kysyinkin Ilmarilta: ”Mistä tiedät, että suuntamme on oikea?”

 Aikansa lennettyään se viimein vastasi. ”Kyllä minä suuntani tiedän, ole ihan huoletta.”

 Jatkoin vielä: ”Mistä tiedät milloin ollaan perillä, onko vielä pitkäkin matka?”

 Nyt olimme jo Viron puoleisella rannalla, mutta en viitsinyt enää mitään mainita asiasta, koska ymmärsin, ettei valtakunnan rajoilla ollut matkatoverilleni mitään merkitystä. Matkan pituuteen Ilmari ei ottanut mitään kantaa ja luulen, että asia jäi vaivaamaan Ilmarin mieltä, vai jäikö. Matkatoverini kalasteli koko päivän tyynellä järvellä ikään kuin tankatakseen kunnolla, kiirettä ei nyt tuntunut olevan. Illaksi laskeuduimme pieneen metsikköön Latvian puolelle ja taas oli Viron ja Venäjän rajat aivan näköyhteyden päässä. En kysellyt enempää matkatoverin näkemyksiä uusista maisemista. Aloin ymmärtää, että nuori Ilmari totteli uskollisesti sisäistä kompassiaan, se ei ollut huviretkellä maisemia katselemassa. Omasta mielestäni tähän mennessä matkan näkymät ovat olleet hieman yksitoikkoiset, Porvoon saaristoa lukuun ottamatta. Ainakaan Viron puolella ei ollut mitään mielenkiintoista. Katsotaan nyt mitä tulevat päivät tuovat tullessaan. Pääsevätkö matkalaiset perille ja mihin sitä oikeastaan ollaankaan menossa?

Seuraavana aamuna lähdimme matkaan, pian olimmekin Liettuan ilmatilassa ja lentokorkeudeksi arvioin noin 900 metriä. Nyt näimme ensimmäisen melko suuren sääksiparven lentävän samaan suuntaa mihin Ilmari oli menossa. Sääksiparvi ehkä parikymmentä lintua oli selvästi yläpuolellamme.

 Kysyin matkatoverilta: ”Huomasitko lajitoverit yläpuolellamme?”

Ilmari: ”Eivät ole meidän heimoa, olisivatko meren saaristolaisia.”

Kysyin: ”Oletko kalastanut merestä?”

Ilmari: ”En ole, mutta vanhempani kertoivat, että punalihaista kalaa saa yllin kyllin, kunhan löytää oikean paikan.”

Kalanviljelyslaitos! Näin tarinoitiin niitä näitä ja lennettiin kokolailla samaan suuntaan koko päivän. Nyt tuuli suosi matkantekoa. Vasta myöhään illalla Ilmari havaitsi metsän keskellä mutkittelevan joen.

”Tuonne mennään yöksi ja joesta saadaan varmasti ilta-ateria.”

Paikka oli metsäinen ja oikeassa Ilmari olikin, jotain särkikalaa olikin runsaasti, joten yöpymispaikka oli oivallisesti valittu. Lähellä peltojen keskellä oli – ehkäpä entinen kolhoosikylä Dobryniow, Puolassa.

Minä Tuomas katselin ilmasta nyt eurooppalaista maalaismaisemaa, joka yllättikin matkalaisen monin tavoin. Harvaan asuttua ja metsät ja pellot vuorottelevat ja paljon pieniä järviä on näkyvissä koko ajan. Kun katselin matkamme aikana maisemia, niin Ilmari alkoi yhä enenevässä määrin seurata muita etelän suuntaan muuttavia siivekkäitä. Siinä oli lajitovereita sekä kurkia, hanhia ja suuret parvet peippoja. Muuttavien parvien kokoa ja lintujen määrää minun oli mahdoton arvioida sillä niitä näkyi leveänä rintamana ja eli lentokorkeuksilla.

 Mainitsin asiasta Ilmarille. ”Paljon on porukkaa muuttomatkalla, mihin mahtavat olla menossa?”

Ilmari olikin varsin puhelias. ”En tiedä mutta paljon on väkeä liikkeellä. Eikä tässä kaikki, kuulin kun yöllä meni suuria rastasparvia samaan suuntaan.”

Kysyin vielä: ”Onko sinun vanhempasi ja lähteneet muuttomatkalle?”

 ”Johan ne lähtivät melkein kuunkierto sitten”.

Tarinoitiin siinä kuin vanhat tutut, menneen kesän säästä ja arvioitiin tulevien matkapäivien ilmoja. Uskonnosta ja politiikasta ei – ymmärrettävistä syistä – puhuttu, eikä hallitusta haukuttu vaikka syytä olisikin ollut. Keski-Euroopan yli lensimme tasaista matkalentoa, koska mitään mainittavaa syytä tehdä reittipoikkeamia ei ilmaantunut. Minä kuvittelin muistavani koulukartastosta valtiota ja niiden rajoja minusta se oli mielenkiintoista. Lensimme reittiä, joka sivusi Latviaa, Liettua, Valko-Venäjää, Puolaa ja Slovakiaa. Unkarissa pyysin Ilmaria hieman hillitsemään menohalujaan. Matka jatkui vielä reilut 30 kilometriä ja minä näin maastoon hakattuna useita rajalinjoja. Mainitsin niistä Ilmarille, mutta se sanoi:

”Ei voisi vähempää kiinnostaa. Ruokaa tässä tarvitaan, tutki sinä henkiolento vain niitä rajojasi.”

Ilmari löysi yöpymispaikan läheltä kolmen valtakunnan rajapyykkiä Slovakia/ Unkari/ Ukraina.

”Mihin haluat?” kysyi Ilmari kuitenkin kohteliaasti.

Katselin hetken alas ja pyysin laskeutumaan pieneen metsikköön Unkarin puolelle, savisenharmaan joen rantaan.

 ”Miksi siihen?”

”Siellä asuu veljeskansaa. Toiseksi haluan nähdä saatko tuosta harmaavetisestä joesta kalaa.”

Unkarin vierailu jäi vain reilun vuorokauden mittaiseksi. Valtakuntien rajapyykiltä Ilmarin suuntavaisto ohjasi meidät yli Hortobágy kansallispuiston, jossa oli pieni lepohetki ja siitä matka jatkui noin 150 kilometriä Romaniaan. Romanian puolella Ilmari otti oudon suunnan lähes kohti länttä.

 ”Miksi muutit suuntaa?”

 ”Tuolla näyttää olevan isompi joki ja siinä on varmasti kalaa. Minun on nyt syötävä kunnolla”

Oli oltu jo yli viikko matkalla kohti tuntematonta. Lauantaina 27. päivä Ilmari päätti ottaa ns. pidennetyn viikonlopun. Matkantekoon otettaisiin nyt lepotauko, keskitytään vain ruuan hankintaan. Pyörittiin siinä Mures- joella useita tunteja ja aina ei kalaonni ollut myötä. Taas Ilmari vaihtoi maisemaa ja kohta olimme Serbiassa Belgradin pohjoispuolella. Nyt Ilmari käyttäytyi kummallisesti, lenteli pitkiä matkoja vain 100 metrin korkeudessa edestakaisen itään- länteen- pohjoiseen- etelään. Maisema oli kahden joen rajaama alue ilman asutusta. Luulen, että kalastuspaikkaa siinä etsittiin, mutta en kehdannut kysyä, kun kaveri oli niin touhukas.  Tässä menikin muutama päivä koska jokin vaisto sanoi, että nyt on tankattava kunnolla. Lokakuun alkupäivinä jätimme Serbian ja nyt suunta oli jälleen alkuperäinen, etelään.

Lähdimme Serbiasta illalla ja seuraavana iltana olimme jo Adrianmeren rannikolla Tiranan kaupungin kohdalla, matkaa oli tehty yli 400 kilometriä. Näytti siltä, että Ilmari aikoisi ylittää Välimeren ilman, että tekisi välilaskun Kreikkaan. Lensimme Joonianmeren yli noin 300 metrin korkeudessa ja nopeus noin 25 kilometriä tunnissa. Ymmärsin, että nyt on Ilmarilla totinen paikka ja pidin puheet hyvin vähäisinä. Lento kohti Afrikan pohjoista rantaa kesti 30 tuntia ja lentomatkaa tuli 1200 kilometriä. Ilmari laskeutui Libyaan Syrtin rannikolle noin 90 km edesmenneen Muhammed Gadaffin kotikaupungista itään. Matkaa on tehty Pajujärveltä Syrtiin 19 vuorokautta, josta viisi vuorokautta kului tankkausviikolla Serbiassa. Nyt matkan vaiheista keskusteltiin Ilmarin kanssa. Syrtistä muistin sen verran, että Libyan ent. hallitsija M. Gadaffi tapettiin melkein tasan vuosi sitten Syrtissä. Mainitsin asiasta Ilmarille, joka kommentoi asiaa lyhyesti.

 ”Ikävä juttu M. Gadaffille. Oliko hyväkin tuttu sinulle?”

Vaihdoin puheenaihetta nopeasti. ”Taitaa olla autiomaata edessä. Onko meillä entinen suunta?”

”Suunta pidetään samana niin kauan kuin ollaan perillä.”

Eipä tiennyt sääksi mitä olisi edessä. Libyaan ja sen eteläisen naapurin Nigerin ylilento menisi monta päivää. Edessä näkyi vain hiekkaa ja kallioita. Ilmari oli tapansa mukaan lyhytsanainen. Lintu oli jokseenkin ”töpinöissään” ja heti aamulla lähtöä tekemässä.  Nyt oli viides päivä lokakuuta ja matka yli Libyan aavikon alkoi. Kun aurinko alkoi ja laskea vuorten taakse ja oikealla puolellamme näin kanjonin ja suuren kuivan ”jokiuoman”. Milloinkahan siinä on, tai on ollut vettä. Toinen ihme oli aavikolla näkyvät suuret kivettyneet puunrungot. Kertoivatko ne kaukaa menneestä ajasta jolloin Sahara on ollut vihreiden metsien peitossa?

Kysyin Ilmarilta: ”Miksi piti valita matkareitti pisimpien autiomaiden halki?”

 Ilmari yritti, suuren linnun kärsivällisyydellä selvittää. ”Olemme muuttomatkalla ja kompassini mukaan suorinta tietä. Tämä on turvallinen reitti, jos voimaa on ja minulla sitä on. Tämä ole mitään sinun maailmasi tuntemaa turismia.”

Nyt on maanantai lokakuun kahdeksas päivä. Lensimme yli kaksitoista tuntia ja illalla olimme Nigerin tasavallan ja Nigerian rajalla. Yövyimme Nigerin puolella rajaa, olihan matkaa taittunut yli tänään 530 kilometriä. Seuraava aamuna lähdimme jälleen matkaan, mutta nyt Ilmarilla ei tuntunut olevan mitään erityistä kiirettä eteenpäin. Olimme nyt ns. uusissa maisemissa, valtiokin oli vaihtunut Nigeristä, Nigeriaksi ja alas katsottua siellä alkoi selvästi vihertää.

Kysyin Ilmarilta: ”Joko kohta ollaan perillä”

”Katsellaan katsellaan”, sain vastaukseksi.

Seuraavan aamuna, keskiviikkona ei edelleenkään ollut kiirettä. Ilmari kävi aamukalassa ja sitten kymmenen maissa lähdimme liikkeelle. Alla näkyi kuivaa tasankoa ja useita kuivia joenuomia. Matkaa tehtiin verkaisesti ja sitten alkoi näkyä jo pieniä jokia, se tiesi oli vettä ja elämää sekä kalaa. Ilmari saalisti muutamien jokien varrella mutta kaarteluistaan huolimatta perussuunta pysyi entisenä. Ruoan hankinnan jälkeen lensimme entiseen suuntaan hieman yli kaksisataa kilometriä. Yöpymispaikan lähellä oli melko suuri joki ja sen rannalla Lau niminen kaupunki. Ilmari kalasti uusilla vesillä huvikseen ja minä henkiolentona olin utelias. Minulle selvisi, että joen nimi on Benua, se on mahtavan Nigerjoen sivuhaara.

Ruokalevon päätteeksi Ilmari yllätti minut aloittamalla keskustelun:

”Oletko huomannut, että minun lajitovereita on alkanut näkyä entistä enemmän.” Myönsin hänen havaintonsa oikeaksi ja aioin juuri kysyä matkan päämäärää, kun Ilmari otti aloitteen:

”Minusta tuntuu, että parin auringonlaskun jälkeen ollaan perillä.”

 ”Mistä niin päättelet?

”En osaa sanoa, mutta siltä vain tuntuu ja kaikki muutkin lajitoverit ovat samaa mieltä. Kompassini mukaan meidän pitää korjata hieman suuntaa etelälounaaseen.”

Nyt olimme jo selvästi tropiikin maisemissa ja jokihaaroista saattoi päätellä vai yhden asian. Meri on lähellä. Seuraava päivä oli lauantai 12. lokakuuta ja matkakilometrejä kertyi hieman yli 370 ja nyt olimme jo Guinean lahden rannikolla, maa on Kamerun. Sunnuntaina Ilmarin lentely jatkui mainitulla lahdella ja muutaman reissun se teki aavalle merelle Atlantille.

 Ilmari oli nyt saapunut talvehtimisalueelle. Kuin varmemmaksi vakuudeksi Ilmari virkkoi: ”Täällä ollaan muutamia kuunkiertoja, on lämmintä ja ruokaa riittävästi.”

 ”Mistä tiedät, että tämä on matkamme määränpää.”

Ilmari kertoi tavanneensa vanhempansa sekä enon ja pari muutakin sukulaista. Olivat iloisia, että nuorimies oli selvinnyt muuttomatkasta hyvin ja hyvissä voimissa. Ilmari oli kertonut heille myös oudosta matkakaverista, joka oli hänen matkassaan tänne tullut. Matkaseura oli mukavaa, mutta aika pöljä kaveri sen suuntavaisto oli aivan sekaisin. Ei se osannut koskaan lähteä mihinkään yksin, vaan aina peesasi minua.

Toivoteltiin hyvää syksyä ja leutoja tuulia. Ilmari jäi ystäviensä, muiden sääksin joukkoon. Minä kuvaannollisesti häivyin takavasemmalle. Varkaudessa satoi ja ilmat alkoivat olla aika ikäviä.

Yhteenveto Ilmari-sääksen syysmuutosta 2012

Ilmarin syysmuuttoon Hattulasta Lounais-Kamerunin rannikkoalueelle kertyi kaikkiaan 27 vuorokautta ja 7 060 kilometriä. Suorinta tietä eli maapallon isoympyrää pitkin matkan pituus on 6 455 kilometriä, joten 605 kilometriä eli 8,6 % Ilmarin taittamasta taipaleesta oli ”ylimääräistä”.

Ilmarin syysmuutto eteni kokonaisuudessaan keskimäärin 261 kilometriä vuorokaudessa. Jos viiden vuorokauden lepo- ja tankkausaika Serbiassa jätetään pois laskuista, keskimääräiseksi etenemisnopeudeksi varsinaisina matkapäivinä saadaan 320 kilometriä vuorokaudessa. Ilmarin muuttovauhti oli selvästi ripeämpi kuin esimerkiksi Jukan tai Peten aikaisempina syksyinä.

Alkuperäinen lähde:

http://www.luomus.fi/elaintiede/satelliittisaakset/Ilmari/syksy2012.htm