Kalispera

Matkustajat puhkesivat taputuksiin lentokoneen laskeutuessa lentokentälle.

 Tämä oli herra ja rouva Rusinalle uutta ja he ihmettelivät, että kenelle suosionosoitukset olivat tarkoitetut. Tuomas Rusina katseli koneen ikkunasta uteliaana ulos, Hän näki lentoaseman katolla mitä ilmeisemmin lentoaseman nimen,  Ηράκλειον  kuitenkaan ymmärtämättä sen viestiä. Kone pysähtyi kentän parkkiruutuun ja ovi avattiin. Samalla erikoisen lämpimän ilman henkäys tuli koneesta poistuvia vastaan.

 Herra Rusina oli tullut hänelle uuteen maahan. Muuten maa sekä sen historia olivat hyvin vanhaa. Herra Rusina oli pakahtua uteliaisuudesta. Herra Rusinan, tuttavallisemmin Tuomaksen, aistit olivat hereillä. Lämpö tuntui hyvälle, mutta ilmassa oli hieman kitkeriä palaneen kumin ja lentopetrolin tuoksuja.

Viralliset vastaanottajat, poliisin ja tullin, edustajat olivat joustavia.  Edes leimaa ei passiin lyöty. Seuraavaksi he siirtyivät odottavaan bussiin ja siellä matkatoimistoa edustava opas Anna,  kuten hän itsensä esitteli, toivotti matkalaiset tervetulleiksi myös paikallisella kielellä  – Kalispera.

 Tuomasta alkoi hieman ahdistaa, ensimmäinen näköhavainto, lentoaseman nimi on joukko outoja merkkejä ja puhuttu kielikin meni yli ymmärryksen. Joutuuko tässä koko viikon pitämään mykkäkoulua, onneksi herra ja rouva Rusina ovat puheväleissä.

"Ei syytä huoleen kirjoitti Maakansa" ja jatkaa...".  muisti Tuomas Maalaisliiton lehden erään otsikon ja otti neuvosta vaarin. Huomenna kohti uusia seikkailuja. Uusi kamerakin oli sopivasti hankittu.

 Seuraava aamu oli kiireinen. Hotellin henkilökunta toivotteli:

 – Kalimera, johon Tuomas vastaili jo tottuneesti, että huomenta huomenta.

  Pariskunta päätti tehdä pienen kävelyretken lähimaastoon. Kulkeminen oli avoimilla reiteillä helppoa, metsää ei ollut, vain pieniä piikkipensaita sillä täällä. Pienet pyöreät jätökset viestivät, heidän lampaiden valtakunnassa. Rinteellä näytti oleva jokin hökkeli ja lampaita sekä vuohia. Hökkelin ympäristö oli tallautunut mustalle mullalle. Se vaatimaton rakennelma osoittautuikin paikalliseksi juustolaksi. Majasta tuli ulos pariskunta.  – Terve, terve, kalimera, Rusinat tervehtivät tulijoita.

 Heille selvisi rouvien auttavan englanninkielen ansiosta, että vuohen ja lampaanjuustoa tässä keitettiin kokoon.  Arvelen rouva Rusinan terveysalan ammattilaisena katselevan keitosta ja valmiita juustoja pajukorissa hieman epäilevästi. Tuomas ja paikallinen juustolan johtaja eivät päässet puhutusta kielestä yksimielisyyteen vaikka vaihtoehtoja oli peräti kaksi. Koska juustolaan oli tullut ulkomaalaisia vieraita, otettiin heidät vastaa vieraanvaraisesti. Rouva haki vajasta pullon ja pari jo elämää nähnyttä muovituoppia ja niin vieraat saivat paikallista viiniä tervetulotoivotuksineen. Itse kun työssä olivat, eivät tohtineet juoda edes heidän seurakseen. Kuka sitä nyt työaikana. Esiteltiin vielä valmiit tuotteet pakettiauton avolavalla ja vieraat tekivät lähtöä sekä kiittelivät.   – Kiitos kiitos, efaristo ke adio.

 Paluumatkalla Tuomas jutteli vielä muutaman sanan paikallisen vuohen kanssa, joka isolla kivellä seisten söi piikkipensaan tuoreita lehtiä. Tuomas Rusinan pelot olemattomasta kielitaidosta alkoivat kaikota. Juustolan johtaja ymmärsi melko varmasti tervehdykset ja kiitokset. Toisaalta oli parempi, ettei suurempiin puheisiin ollut mahdollisuutta, eipähän tullut paljastettua vahingossa liikesalaisuuksia. Kiven vuohi mäkätti Tuomkselle ruokailunsa lomassa aivan ymmärrettävästi.  – Näin keväällä ovat uudet piikkipensaan versot parhaimmillaan.

 Mukava oli päiväkävely ja muutama paikallinen tuttavuuskin oli hankittu ja lomahan oli vasta alussa.

Seuraavaan aamuun herätys oli aivan aidosti kukonlaulun aikaan. Aurinko porhalsi ylöspäin taivaalla huomattavasti nopeammin kuin kotosuomessa. Olisiko se hotellin aamiainen jo katettu, vaikka eihän tässä mitään kiirettä tarvitse pitää, lomalaisten.

  – Etkö sinä jo ala jo joutua?  Kyseli Tuomas rouvansa hänestä hitaanlaiselta vaikuttavia aamumanööverejä katsellessaan.

 Eilen illalla oli päätetty, että tänään vuokrattaisiin auto.  Tuomaksen mielessä kävi ajatus, miten se autonvuokraus onnistuisi ja ymmärtäisikö mihin paperiin nimensä laittaa. Autovuokraamo oli tottunut palvelemaan myös ns. "ymmärtämättömiä" asiakkaita. Vuokraamon mies esitteli autot ja kertoi ehdot englanniksi. Hän keskusteli rouva Rusinan kanssa, mutta piti katseen kuitenkin Tuomaksessa ja odotti hänen hyväsyviä päännyökkäyksiään. Neuvonpidon tuloksena hän ojensi sopimuspaperin Tuomakselle ja niin Fiat merkkiä oleva pikkuauto oli käytettävissä.  Lähdettiin.

Rouvalla oli jo kotimaasta hankittu opaskirja ja sen mukaan jossakin maaseudun ylängöllä –  ylijumala Zeuksen mailla – olisi nähtävyytenä hieman erikoisia tuulimyllyjä. Tiet kiertelivät pitkin rinteitä ja pieni kylä toisensa jälkeen jäi taakse. Välillä pysähdyttiin katselemaan maisemia ja haistelemaan timjamin huumaavia tuoksuja.

 Eräällä tieosalla kohtasimme vanhan naisen taluttamassa aasia. Aasin taluttaja oli, päinvastoin kuin lomailevat Rusinat pukeutunut lämpimästi. Nyt Tuomas muisti kameransa. Nopeasti hän otti kameransa autosta ja kohteliaana miehenä kysyi lupaa valokuvaan. Naisihminen vain hymyili hieman arvoituksellista hymyä, mutta aasi ymmärsi kysymyksen ja heilutti korviaan hyväksyttävästi. Tuomas otti luvan saatuaan muutaman kuvan aasista ja tulihan se taluttajakin samaan kuvaan. Olipa mukava kun ainakin toinen kuvattavista ymmärsi Tuomasta. Matka jatkui hyvillä mielin, mutta nälkä alkoi ahdistella miestä hilpeää, kuten laulussa sanotaan.

Matkalla ylöspäin he tulivat Apostoli nimiseen kylään. Sen raitti vaikutti hiljaiselta. He ajoivat hiljalleen ja pysähtyivät, näytti siltä kuin tuossa olisi leipomo. Rusinat menivät leipomoon, mutta pettymys oli se, että leivät oli paistettu jo aikaisin aamulla ja myyty aamupäivällä. Leipuri, roteva mies esiliinassaan, oli paikalla ja äänen sävystä päätellen pahoitteli kun palvelu ei pelannut. Vieraita ei kuitenkaan voinut tyhjin käsin ja kuivin suin poiskaan päästää. Leipuri kaivoi leipomon nurkasta suuren muovipullon, joka sisälsi vaalean harmaata juomaa. Pian Tuomas ja rouva Rusinalla sekä isännällä oli emalimukit kädessä ja juomat mukissa. Tuomas maistoi ja haistoi. Hieman outoa, mutta jotain tuttua, pian suu antoi vastauksen, viinaa ja vahvaa. Sitten hän tajusi, että nyt hänellä oli suun täydeltä rakia, paikallista pontikkaa. Vaihtoehtoja oli vain yksi, ryyppy oli nielaistava, koska isäntä katsoi. Kurkkua poltti ja siitä syystä kiitos ja nyökkäys hieman viipyivät. Vaihdettiin, kirjaimellisesti kohteliaisuuksia kumpikin omalla kielellämme. Leipuri piti Tuomaan kumarrustani merkkinä, että toisellekin jalalle vieras voisi ottaa. Väärin ymmärretty, mutta mukissa odotti jo uusi ryyppy. Nyt alkoi leipurin ja Tuomaksen keskustelu viittomakielellä ja muilla kansainvälisillä eleillä.

 – En voi enää ottaa kun ajan autoa, sanoi Tuomas

 – Ei huolta, istutaan ja jutellaan eihän tässä ole mitään kiirettä, vastasi leipuri.

– Elä ota enää, eihän sitä tiedä mitä siinä mukissa on ... en minä ainakaan tätä voi juoda, kommentoi rouva Rusina tilannetta.

– Ymmärrä nyt, istutaan alas, en minä voi tätä Jumalan viljaa maahanakaan kaataa, vastasi Tuomas kääntyen isäntäänsä päin. Hän yritti käsillä puhuen selittää, että autolla ajo mutkaisilla teillä voi olla vaarallista jos vielä joisin. Leipurin kommentti:

 – Suoraa teitä voi ajaa kuka vaan, mutta näillä teillä pieni terästys on vain hyväsi, kommentoi leipuri

 Mukit juotiin tyhjiksi ja pariskunta siirtyi kadun toiselle puolelle, pienen kahvilan eteen. Paikalla oli pieni pöytä ja sen ääressä kolme miestä. Pian sen viereen tuotiin toinen samanlainen pöytä ja tuolit. He saivat kahvit pienistä kupeista. Taas he oppivat, että kahvia on täällä ns. väkevää ja syystä kuppikin on sen mukaan pieni. Viereisen pöydän porukalle tuli selvitettyä, että suomalaisia, "finlandikos" ollaan.

Kotikylään palattuaan autokin oli palautettava, mutta ensin se oli tankattava sopimuksen mukaan. Kylän keskustassa erään kadun varrella oli yksinäinen polttoaineen jakelumittari, sellainen vihreä ja kyljessä kirjaimen BP. Tuomas pysäköi Fiat autonsa mittarille ja pian tulikin polttoaineen myyjä paikalle. Tuomas hämmästyi niin, ettei osannut suutaan aukaista, eikä ollut tarvettakaan. Pitkä laiha mummo täysmustissa vaatteissaan ja huivissaan avasi tottuneesti korkin ja laski mitään puhumatta tankin täyteen polttoainetta. Korkki kiinni ja ostajalle osoitettiin polttoineen määrä ja hinta mittarista. Ostaja ohjattiin käden viittauksella sisälle ja mustiin pukeutunut ilmoitti summan kaupan pikkutakkimiehelle ja niin toimitus oli sujuvasti lopussa, efaristo ke adio.

Huhtikuiset kevätpäivät olivat lämpimiä ja he pohjolan turistit erottuivat joukosta loma-asuissa ja valkeine kinttuineen. Kylää katsellessaan he havaitsivat, että paikalliset ihmiset pukeutuivat lämpimästi. Vanhemmat miehet ja naiset istuivat kotiensa oven edessä ja auringonpaisteessa, lammasnahkaturkit päällä. Tuomakselle tämä kontrasti oli liikaa ja häntä ei enää loppuloman aikaan sortsit jalassa nähty. Ei siihen vaikuttanut paikallisten turkit, vaan kotimaan miesten lököttävät sortsit ja liian pienet ja kirjavat hihattomat kesäpaidat.

Eräs ilta matkan lopulla oli Rouva Rusinalle mieleenpainuva. Ilta oli lämmin. Pariskunta istui ulkona illan pimetessä tavernan terassilla, vihreää välimerta katsellen. Ruokatilaus oli myös merellinen, kalaa ja paikallista valkoviiniä. Tuomas kiinnitti huomiota rouvansa katseeseen, joka viipyili sulavasti liikkuvissa nuorissa miehissä heidän täyttäessään asiakkaiden toiveita tarjoilijoina. Tilaus toimitettiin. Hieman yllättäen tarjoilija otti päänsä yläpuolelta kasvavasta puusta sitruunan, puristi siitä mehut kala-annosten mausteiksi.  – Ihanaa, sanoi rouva Rusina.

 Nyt kreetalainen valkoviinikin tuntui sopiva kala-aterian ja tunnelman kanssa yhteen. Vielä oli vuorossa iltakävely Pohjattomanjärven rantakadulla ja kävelymatka hotellille. Ennen nukkumaan menoa Tuomas huoneen parvekkeella istuen teki yömyssyn seitsemän tähden kenraali Metexan jalosta juomasta. Huomenna kotiin.

Kotimatka sujui mukavasti. Matkalle viikko sitten lähdettäessä Tuomasta oli vaivanut ajatus heikosta kielitaidosta, mutta nyt sen saisi unohtaa. Mukava matka, mihinkähän sitä reissaisi seuraavaksi. Kotiin tullessa perheen nuorimmat  Petri, Merja, Pami ja Jesse odottivat tuliaisiaan. Oli mukava tulla kotiin, vaikka nuorimmat haukkuivat tulijat, mutta hyvää tarkoittaen, nuo Pami ja Jesse labradorinnoutajat.

Tuomas

Yön ääniä

Herra Rusinan mielipuuhia on keittiössä huuhailu ikään kuin salaa tai ainakin huomiotta herättämättä. Ilta ja aika juuri ennen puoltayötä ovat parasta keittiöaikaa. Lähestyminen tehdään niin sanotusti puolivaloin, vain liesituulettimen valo sytytetään. Se lisää jännittävyyttä, jonka kokovalaistus pilaisi heti alkuunsa. Lähestymisen kohde on puhtaanvalkoinen jääkaappi. Jääkaappi sinänsä ei ole mitenkään puoleensa vetävä. Puhtaanvalkoinen ja yläreunassa loistaa vihreä valo. Se kertoo, että sisällä kaapissa on kaikki hyvin. Kaapin ovessa on myös sen valmistaneen ruotsalaisen firman nimi, joka on tuttu jo mummin ompelukoneesta ja ukin haulikosta.

Draama alkaa kun Tuomas Rusina aukaisee jääkaapin oven, ensin hieman raolleen sitten ikään kuin kurkistus kaapin antiin. Monen moisia tuntemuksia alkaa herätä. Taustalla kuuluu, vai kuuluuko, jokin ääni vaikka ketään ei ole näkyvissä. "Mitä sinä olet tekemässä". Se ei ole oikeastaan kysymys, mutta sen aiheuttama tunne on jotenkin kummallinen, koska siihen ei Tuomas osaa vastata. Kysymys elää koko sen ajan kun valo jääkaapissa palaa. Tuomas Rusina testaa kuulemansa äänen ja laittaa jääkaapin oven kiinni ja samalla ääni tai sen kaiku häviää. Johtuuko se jääkaapin valosta? Tuomas ottaa uudelleen ja varovasti kiinni jääkaapinoven kahvasta ja nyt sama ääni kuuluu, kuitenkin hieman heikompana. Ei, ääni aiheudu jääkaapin valosta, se tuli nyt todistettua. Tuomasta alkaa pelottaa vaikka aivan omalla jääkaapillahan tässä ollaan. Pelkoa lisää tuntemus, että miten tähän on tultu, nukkumassahan vanhan miehen tulisi olla, eikä keittiössä kuuntelemassa öisiä ääniä. Tuomas päätti palata takaisin aviovuoteeseen ja asettui vasemmalle kyljelleen, mutta uni ei ollut tullakseen.  Hän kääntyi oikealle kyljelleen ja sitten selkäasentoon ja viimein nousi ylös ja suuntasi hiljaiset mutta päättäväiset askeleet keittiön jääkaapille. Tunnelmaa loi se seikka, ettei Tuomas tarvinnut sytyttää valoja matkalla keittiöön, olivathan huoneet tuttuja.

Kulkijan askeleet eivät olleet pitkiä, mutta lyhenivät entisestään jääkaapin ovea lähestyttäessä. Rohkeasti vain jääkaapin ovi auki ja kas mitään ääntä ei nyt kuulunutkaan, mutta Tuomas Rusina kysyi ikään kuin itseltään "mitä minä täällä teen". Hitaasti silmät tottuivat valaistun jääkaapin sisuksiin ja eilisiin lihapulliin. Tuli tunne, että ne lihapullat näyttävät jääkaapin kutsuvassa valossa varsin syötäviltä. Alemmalla hyllyllä oli juustokupu ja siinä näkyi olevan pieni kannikka hyvää, joskin hieman kuivanutta juustoa. Laatutavaraa rasvaprosentti 32 muisti Tuomas, itse hän oli juuston ostanut. Rouva Rusina osti vähärasvaisia juustoja, mutta Tuomas ei niistä pitänyt, tarttuivat kitalakeen kuin kitti. Hän kutsui niitä kittijuustoiksi. Oliko oikeaa voita? Oli, ja ottaessaan voipaketin esiin hän kuunteli kuuluisiko nyt outoja ääniä. Ei kuulunut. Kaapissa näkyi vielä epämääräinen rutistunut paperipussi ja sisällä yksi karjalapiirakka. Kylmä karjalanpiirakka ei makunautintoja paljon hivele. Voisiko sen laittaa mikroon lämpenemään? Tuomas perääntyi ajatuksesta, mikron hurina pilaisi tunnelman.

Nyt oli öisen hiukopalan tarpeet kartoitettu ja tuskin tästä enää kannattaa perääntyä. Nyt Tuomas tunnisti edellä kuullun äänen, sitä kutsuttiin omaksitunnoksi. Omantunnon, eli äänen rauhoittamiseksi olisi syytä perääntyä, mutta sitten Tuomas muisti. Illalla oli jäänyt lääkkeet ottamatta. Keittiön kellon viisarit osoittivat viittä vaille puoltayötä. Tuomakselta pääsi ns. helpotuksen huokaus, vielähän tässä ehtii lääkkeet ottaa. Reseptissä on ohje, että lääkkeet otettava iltaruoan kanssa. Asia oli ratkaistu, nyt voitiin minkään ulkopuolisen häiriön asiaan puutumatta ottaa lääkkeet ja ohjeen mukaan. Karjalanpiirakkakin sopi lämmittää voilla siveltynä ja lilapullilla ryyditettynä. Oluttakin näkyi olevan, mutta nyt ääni jo varoitti, ettei sentään sovi alkoholipitoisia aineita lääkkeiden kera nauttia. Tuomas hätkähti hieman, lasillinen vettä saisi kelvata. Omantunnon ääntä oli nyt syytä noudattaa, saattaisi uni tulla paremmin. Olipa hyvä että heräsin, tuli ne lääkkeet otettu ohjeen mukaan.

Aamulla lääkedosettia avatessaan hän kuuli rouvansa kysyvän: ”Otitko eilen iltalääkkeesi kun en nähnyt”. Otin.