Kaverini soitti ja kysyi?
– Lähdetkö sieniretkelle, on kaunis syksyinen iltapäivä
ja metsässä on mukava kävellä.
– Joutaahan tässä, lähdetäänkö heti?
– Tule meille, pistä coretex lenkkarit jalkaan, ystävän
neuvo, ikään kuin en olisi koskaan metsässä liikkunut.
Vartin kuluttua olin heillä ja toisen vartin kuluttua
olimme metsässä.
– Täällä on hyvä ja sopiva paikka, olen joskus kerännyt
täältä sankotolkulla suppiksia.
Tunnustin hänelle.
– En ole oikeastaan vuosikymeniin ollut sienestämässä.
Joskus keskenkasvuisena pojan kloppina oli isän ja äidin
kanssa sienimetsässä. En muista keränneeni sieniä, mutta isoja lehmätatteja oli
mukava potkia. Mojovalla potkulla tatin lakki lensi monta metriä. Muista niiltä
retkiltä joitakin sienilajeja ja kotona äidin laittamaa sienikastiketta ja
säilöttyjä suolasieniä. Ilmoitin yksiselitteisesti vanhemmilleni etten pidä sienistä.
Kävelimme eteenpäin lievästi nousevaa sammalen peittämää kallioista
rinnettä. Metsä oli tyypillistä savolaista sekapuuta kasvavaa
”talousmetsää”. Sillä täällä näkyi
lahoavia risukasoja.
– Tämän laatuinen metsäluonto on oikein hyvä suppispaikka.
Täältä niitä on ennekin löytänyt, varmaan niitä löytyy kun katsellaan, ellei
joku ole juuri äsken niitä kerännyt.
Katselin ympärilleni, muistikuvan olivat lapsuuden
tattimetsästä, nyt nähnyt yhtään sientä. Kaverini huomasi pulmani ja
hetken päästä virkkoi.
– Katso tuossa on jo monta, mutta ovat aika pieniä. Ota
ne talteen.
Hän oikein sormella osoitti ja näin muutaman pienemmän
kuin viiden sentin kolikon kokoisen sienen- lakin. Lakin alla oli erittäin
hentoinen kellanvärinen sienen jalka.
Käveltiin jonkun matkaa kallionrintausta seuraten, enkä
edelleenkään ”löytänyt” noita sieniherkuiksi mainittuja itiökasveja.
– Katsotaan vielä eräs toinen paikka.
Kun oikein tähyilin, niin löytyihän niitä sieniä. Kun
näki yhden, paikalla oli varmuudella myös koko joukko muitakin. Nyt sieni oli
jo tunnistettavan kokoinen, mutta minulla oli edelleen vaikeuksia niitä havaita
sammalikosta karisseiden lepänlehtien lomasta.
Ajattelin ottaa opiksi ja katselin maastoa ns. sillä
silmällä että tunnistaisin aivan itse tämän maastotyypin. Vaikka maasto oli
kallioista kun kallionpainanteissa oli sammalta ja se näkyi sopivan suppiksille.
Sain myös hieman sienioppia.
– Kosteikkovahvero ja keltavahvero ovat myös hyviä
ruokasieniä.
Nyt osasin jo kysyä.
– Onko keltavahvero sama kuin kanttarelli?
– On se, mutta suppis on vielä miedompi ja herkullisempi.
Tietysti makuasioita, mutta nyt meillä oli pienet ämpärit
täynnä sain myös lyhyet ohjeet sienten kuivatuksesta ja evästyksen, että netissä
on paljon sieniruokaohjeita.
Kotona vaimo, aivan kuin olisi joka päivä käsitellyt
sieniä, siivosi sienisaaliin ja laittoi ne kuivamaan. Kuivassaan ne hupenivat
silmin nähden ja väri oli hieman epämääräinen, noin niin kuin syötäväksi
sieneksi.
Sitten meillä oli perunoiden kyytipoikana sienikastiketta.
Edellinen sieniruoka taisi olla kanttarelli, torilta ostettuna. Suppiskastike
oli oikein herkullinen, eipä kaverini suosikkiaan suotta kehunut. Seuraavaksi
pitää laittaa näistä sienikeitto, tuli mieleen mitähän viiniä…
Alkon eräs suositus oli minun mieleeni. ”Suppilovahvaverokeitolle
sopii Alsacen riesling valkoviini”.
Tuon Euroopan kolkan viinit ovat suosikkejani.
Kansakoulun maantiedossa meille opetettiin että alueen nimi on Elsass,
viineistä opettaja ei liene mitään maininnut.
