Suomalaisilla ja luullakseni ulkomaalaisillakin on joskus
ollut tai on parhaillaan selkä kipeä. Sanotaan, että iskias vaivaa enkä pysty
tekemään mitään, en edes kunnolla nukkumaan. Voi voi ja hoh hoijaa.
Sitten se iskias iski minunkin vanhaan selkääni. Olin oikein
kipeä ja kun minä olen kipeä sen saa tietää kaikki tutut ja tuntemattomatkin, he jotka ovat kuulo etäisyyden päässä. Onneksi rakas vaimoni on niin sanotusti
kovakorvainen, ettei valitukseni saa häntä hermostumaan. Hain lohtua ja apua
parasetamolista, joka on yleinen kipulääke. Eipä se särkylääke mitään auttanut.
Kaiken tietävä internet ja sen terveys- ja sairaus sivut tiesivät kertoa, että
selkävaivani eivät parane sohvalla ja, että liike on lääke. Halusinko krooninen
vaivan vai pelikuntoisen selän, omapa olisi valintani.
Olin luvannut tai oikeastaan vaimoni ja maalla asuva tyttäreni
olivat sopineet, että menemme muutamaksi päiväksi heille. Siellä olisi
kaikenlaista vanhuksille sopivaa virikkeellistä puuhaa. Maalaismaisema, heti lumien sulettua ei ole
erityisen vehreä eikä vihreä eikä virikkeellinen. Ilman havupuita se olisi todella
kuolleen näköinen. Meidän vanhempien virkkeeksi oli viritetty pihapiirin
kuolleet lehdet ja vanha puutarha.
Aamun tunnit kuuntelin selkäni kipuja ja muuta en sitten
kuulutkaan, ei lintujen laulua eikä tarhassa olevien koirien haukuntaa. Olin
kävelemässä pitkin laajaa pihapiiriä ja katse kiintyi kaiken minkä ihminen oli täysinpalvelleena
hyljännyt. Nyt ne paljastuivat alastomassa maassa, niiden valitusta ei
suojannut korkea heinikko eikä lehtevät pensaat. Askel askeleelta aloin
samastus noihin työnsä tehneisiin, aikanaan rahan arvoisiin laitteisiin. Metsän
peitossa on vanhoja maatalouskoneita, riihen seinustalla auton raato ja
moottorisaha. Pellon laidalla kyyhötti kyntö ja maan-muokkaus koneita ja vanha
lumi-linko. Vanha aitan seinän koristeeksi oli laitettu menneen aikakauden
käsityökaluja, nyt tarpeettomina. Tyhjä
mieli samastui näkemääni. Jos käyn tuon vanhan kyljellään olevan puimakoneen
viereen, minua ei siitä erota sen raadosta kukaan eikä mikään. Katse kiintyi
pellon laidassa olevaan korkeaan lepikkoon. Pitkät lepät olivat talvisen lumen painosta
taipuneet syvään kumarrukseen. Sitä näkyä katsoessani tajusin, pystyyn ne eivät
enää nouse.
Raskas mieli ja raskaat askeleet veivät minua ikäiseeni
puutarhaan. Katselin rupsahtaneita satoa tuottamattomia viinimarjapensaita.
Tunsin myötätuntoa ja ymmärsin niitä, sama vaiva, ei olla enää tuottavassa
iässä. Ja minäkö olen se jonka tehtäväksi oli tullut tehdä vielä niille
viimeinen palvelus.
Sitten se tapahtui, otin lapion käteen ja muutamalla
polkaisulla se upposi pensaan juureen. Kiersin pensasta ja aina uusi polkaisu
lapioon ja vanha juuristo alkoi antaa periksi. Kohta olin valmis kantamaan sen läheiseen
kuusikkoon. Sama kohtalon koki heti toinen pensas ja tuntien kuluttua sen
puutarhan viimeinen neljästoista pensas. Katselin kuoppaista puutarhan osaa,
jotenkin olivat sekavat tunteeni. Pensaat olivat vuosikymmenten aikana
kantaneet marjansa ihmisten terveyden hyväsi. Nyt ne alkavat maatua kuusikon
varjossa mullaksi, eikä siihen menisi kovinkaan kauan.
Käänsin lohduttomalle työmaalle selkäni. Istuin pihakeinuun ja tein merkillisen
havainnoin. Nyt kuulin lintujen laulavan ja koirien haukkuvan, selkään ei
koske, kipu on pois. Kaikki aamuiset näyt ja ajatukset olivat kuin pois
pyyhkäisty. Katse oli vanhan riihen suuntaan,
sen katon yltä hävisivät pilvet ja aurinko tuli esiin. Olisiko sittenkin aika
alkaa elää. Potkaisin multaiset saappaat rapun pieleen ja hain pari purkkia
olutta. Siinä sitten vanha mies istui vanhassa pihakeinussa oluttansa
siemaillen. Kurkilinnut lensivät matalalla ylitseni, taidetaan tästä sittenkin
elolle edistyä.
