Kalasääsken matkassa

Nuori kalasääski oli ristitty Ilmariksi ja saanut kummilahjana satelliittipaikantimen selkäänsä. Ilmari alkoi valmistautua ensimmäiselle syysmuutolleen ahkerilla lentoharjoituksilla. Minä Tuomas, sen sijaan heittäydyin vapaamatkustajaksi Ilmarin mukaan. Yritän kertoa ihmeellisen matkamme vaiheita ja tuntemuksia matkareittimme varrelta.

Aamulla syyskuun puolivälissä vuonna 2012 lähdimme lentoon Pajujärveltä ja suuntasimme nokkamme kohti koillista. Aamupala unohtui siinä lähdön tohinassa syömättä, niin aamiaisella poikettiin siinä yhdeksän tienoilla läheisellä Alisella Savujärvellä. Pian Ilmarin tarkka silmä havaitsi kalan parinkymmenen metrin korkeudesta ja pian oli lähes kilon painoinen hauki tukevasti Ilmarin kynsissä. Minä Tuomas siinä henkiolentona katselin, kun matkatoverini männynlatvuksella istuen pisteli koko kalan aamiaiseksi ja röyhtäisi kuuluvasti päälle. Ei päässyt kala vanhenemaan toripöydällä, taatusti se oli tuoretta ja ravitsevaa. Kaikki meni sääksen kupuun, kateellisen lokin katsellessa Ilmarin aamiaista.

Tunnin ruokalevon jälkeen otimme suunnan kohti etelää. Lentokorkeudeksi Ilmari otti noin 300 metriä, tuuli oli lounaasta ja aika navakkaa. Havaitsin, että lennon jatkuessa kohti etelää ja Suomenlahden rantaa ajauduimme kohti kaakkoa, huomautin asiasta Ilmarille.

 ”Jos olemme etelään menossa, olisiko syytä korjata kurssia?”

 Ilmari tuhahti hieman sieraimiinsa.  ”Hyvähän sinun henkiolennon on lennellä vaikka vastatuuleen. Minun pitää jakaa voimani oikein, että pääsemme meren yli. Ei se haittaa jos tuuli ei meitä aivan mukaansa ota, korjataan suuntaa myöhemmin.”

Suomen rannikko tuli näkyviin Porvoon kohdalla. Ensimmäinen suuren veden ylitys Ilmarille oli nyt edessä. Ylitimme Suomenlahden Peninsaaren ja Seikarin välistä. Saarien kohdalla mainitsin Ilmarille.

”Nuo saaret kuuluvat ennen Suomelle, olemme nyt Venäjän ilmatilassa”.

”Mikä on Venäjä?” kysyi Ilmari.

Suomenlahdella tehdyn pienen suunnankorjauksen johdosta emme rantautuneet Venäjälle. Pian näkyivät Viron puolen mustat pellot ja saavutimme rannan Toilan kylän kohdalla. Lento Suomenlahden yli sujui hyvin noin kolmensadan metrin korkeudessa ja lentonopeudeksi mittasin 23 km tunnissa. Ensimmäisen päivän lentomatkamme oli noin 300 kilometriä, mitä nuorelta sääkseltä pidän hyvänä suorituksena, mutta olihan sillä matkaeväänä terveellisiä Omega 3 happoja sisällään pitävä hauki. Kehaisin Ilmaria hyvästä suorituksesta. Ei se kehumisistani paljon nokkansa nostanut, sen verran antoi ymmärtää että:

 ”Nyt yön yli levätään, sitten huomenna kalastellaan, korjataan suuntaa ja jatketaan matkaa kohti etelää.”

Ensimmäinen yö niin sanotusti ”ulkomailla” vietettiin Virossa, paikkana turvesuon valuma-altaan reunapenger. Seuravana aamuna havaitsin, että Ilmari otti suunnan kohti Peipsijärveä. Sen itäpuolella se laskeutui alemmaksi ja silloin minä näin jäniksiä juoksemassa pellon poikki.

 Sanoin Ilmarille. ”Katso! Eikö tee mielesi jänispaistia?”

 Siihen lintu vastasi. ”Etkö tiedä, että me sääkset syömme vain kalaa.”

 Yritin vielä sanoa jotain liharuuasta, mutta Ilmari haistoi vettä ja tekin pienen järven yläpuolella muutaman kaarroksen ja sitten iski melko lähelle rantaa matalaan veteen ja pian oli lahna sääksen kynsissä.

 ”Aika pieni kala”, sanoin väheksyvästi Ilmarille.

 Kalastaja ei mieltään pahoittanut sanoistani, vaan vastasi:  ”Juuri sopiva ja näitä saa niin paljon kun viitsii pyytää. Ison lahnan ruodot on aika ikäviä sääksenkin kurkussa.”

Kohta alkoi näkyä Peipsijärvi ja silloin huomasin.  ”Kas vain olemmekin Venäjän puoleisella rannalla.”

 ”Mikä on Venäjä?” kysyi Ilmari jo toisen kerran. Katsoin parhaaksi vaihtaa puheenaihetta.

 Kysyinkin Ilmarilta: ”Mistä tiedät, että suuntamme on oikea?”

 Aikansa lennettyään se viimein vastasi. ”Kyllä minä suuntani tiedän, ole ihan huoletta.”

 Jatkoin vielä: ”Mistä tiedät milloin ollaan perillä, onko vielä pitkäkin matka?”

 Nyt olimme jo Viron puoleisella rannalla, mutta en viitsinyt enää mitään mainita asiasta, koska ymmärsin, ettei valtakunnan rajoilla ollut matkatoverilleni mitään merkitystä. Matkan pituuteen Ilmari ei ottanut mitään kantaa ja luulen, että asia jäi vaivaamaan Ilmarin mieltä, vai jäikö. Matkatoverini kalasteli koko päivän tyynellä järvellä ikään kuin tankatakseen kunnolla, kiirettä ei nyt tuntunut olevan. Illaksi laskeuduimme pieneen metsikköön Latvian puolelle ja taas oli Viron ja Venäjän rajat aivan näköyhteyden päässä. En kysellyt enempää matkatoverin näkemyksiä uusista maisemista. Aloin ymmärtää, että nuori Ilmari totteli uskollisesti sisäistä kompassiaan, se ei ollut huviretkellä maisemia katselemassa. Omasta mielestäni tähän mennessä matkan näkymät ovat olleet hieman yksitoikkoiset, Porvoon saaristoa lukuun ottamatta. Ainakaan Viron puolella ei ollut mitään mielenkiintoista. Katsotaan nyt mitä tulevat päivät tuovat tullessaan. Pääsevätkö matkalaiset perille ja mihin sitä oikeastaan ollaankaan menossa?

Seuraavana aamuna lähdimme matkaan, pian olimmekin Liettuan ilmatilassa ja lentokorkeudeksi arvioin noin 900 metriä. Nyt näimme ensimmäisen melko suuren sääksiparven lentävän samaan suuntaa mihin Ilmari oli menossa. Sääksiparvi ehkä parikymmentä lintua oli selvästi yläpuolellamme.

 Kysyin matkatoverilta: ”Huomasitko lajitoverit yläpuolellamme?”

Ilmari: ”Eivät ole meidän heimoa, olisivatko meren saaristolaisia.”

Kysyin: ”Oletko kalastanut merestä?”

Ilmari: ”En ole, mutta vanhempani kertoivat, että punalihaista kalaa saa yllin kyllin, kunhan löytää oikean paikan.”

Kalanviljelyslaitos! Näin tarinoitiin niitä näitä ja lennettiin kokolailla samaan suuntaan koko päivän. Nyt tuuli suosi matkantekoa. Vasta myöhään illalla Ilmari havaitsi metsän keskellä mutkittelevan joen.

”Tuonne mennään yöksi ja joesta saadaan varmasti ilta-ateria.”

Paikka oli metsäinen ja oikeassa Ilmari olikin, jotain särkikalaa olikin runsaasti, joten yöpymispaikka oli oivallisesti valittu. Lähellä peltojen keskellä oli – ehkäpä entinen kolhoosikylä Dobryniow, Puolassa.

Minä Tuomas katselin ilmasta nyt eurooppalaista maalaismaisemaa, joka yllättikin matkalaisen monin tavoin. Harvaan asuttua ja metsät ja pellot vuorottelevat ja paljon pieniä järviä on näkyvissä koko ajan. Kun katselin matkamme aikana maisemia, niin Ilmari alkoi yhä enenevässä määrin seurata muita etelän suuntaan muuttavia siivekkäitä. Siinä oli lajitovereita sekä kurkia, hanhia ja suuret parvet peippoja. Muuttavien parvien kokoa ja lintujen määrää minun oli mahdoton arvioida sillä niitä näkyi leveänä rintamana ja eli lentokorkeuksilla.

 Mainitsin asiasta Ilmarille. ”Paljon on porukkaa muuttomatkalla, mihin mahtavat olla menossa?”

Ilmari olikin varsin puhelias. ”En tiedä mutta paljon on väkeä liikkeellä. Eikä tässä kaikki, kuulin kun yöllä meni suuria rastasparvia samaan suuntaan.”

Kysyin vielä: ”Onko sinun vanhempasi ja lähteneet muuttomatkalle?”

 ”Johan ne lähtivät melkein kuunkierto sitten”.

Tarinoitiin siinä kuin vanhat tutut, menneen kesän säästä ja arvioitiin tulevien matkapäivien ilmoja. Uskonnosta ja politiikasta ei – ymmärrettävistä syistä – puhuttu, eikä hallitusta haukuttu vaikka syytä olisikin ollut. Keski-Euroopan yli lensimme tasaista matkalentoa, koska mitään mainittavaa syytä tehdä reittipoikkeamia ei ilmaantunut. Minä kuvittelin muistavani koulukartastosta valtiota ja niiden rajoja minusta se oli mielenkiintoista. Lensimme reittiä, joka sivusi Latviaa, Liettua, Valko-Venäjää, Puolaa ja Slovakiaa. Unkarissa pyysin Ilmaria hieman hillitsemään menohalujaan. Matka jatkui vielä reilut 30 kilometriä ja minä näin maastoon hakattuna useita rajalinjoja. Mainitsin niistä Ilmarille, mutta se sanoi:

”Ei voisi vähempää kiinnostaa. Ruokaa tässä tarvitaan, tutki sinä henkiolento vain niitä rajojasi.”

Ilmari löysi yöpymispaikan läheltä kolmen valtakunnan rajapyykkiä Slovakia/ Unkari/ Ukraina.

”Mihin haluat?” kysyi Ilmari kuitenkin kohteliaasti.

Katselin hetken alas ja pyysin laskeutumaan pieneen metsikköön Unkarin puolelle, savisenharmaan joen rantaan.

 ”Miksi siihen?”

”Siellä asuu veljeskansaa. Toiseksi haluan nähdä saatko tuosta harmaavetisestä joesta kalaa.”

Unkarin vierailu jäi vain reilun vuorokauden mittaiseksi. Valtakuntien rajapyykiltä Ilmarin suuntavaisto ohjasi meidät yli Hortobágy kansallispuiston, jossa oli pieni lepohetki ja siitä matka jatkui noin 150 kilometriä Romaniaan. Romanian puolella Ilmari otti oudon suunnan lähes kohti länttä.

 ”Miksi muutit suuntaa?”

 ”Tuolla näyttää olevan isompi joki ja siinä on varmasti kalaa. Minun on nyt syötävä kunnolla”

Oli oltu jo yli viikko matkalla kohti tuntematonta. Lauantaina 27. päivä Ilmari päätti ottaa ns. pidennetyn viikonlopun. Matkantekoon otettaisiin nyt lepotauko, keskitytään vain ruuan hankintaan. Pyörittiin siinä Mures- joella useita tunteja ja aina ei kalaonni ollut myötä. Taas Ilmari vaihtoi maisemaa ja kohta olimme Serbiassa Belgradin pohjoispuolella. Nyt Ilmari käyttäytyi kummallisesti, lenteli pitkiä matkoja vain 100 metrin korkeudessa edestakaisen itään- länteen- pohjoiseen- etelään. Maisema oli kahden joen rajaama alue ilman asutusta. Luulen, että kalastuspaikkaa siinä etsittiin, mutta en kehdannut kysyä, kun kaveri oli niin touhukas.  Tässä menikin muutama päivä koska jokin vaisto sanoi, että nyt on tankattava kunnolla. Lokakuun alkupäivinä jätimme Serbian ja nyt suunta oli jälleen alkuperäinen, etelään.

Lähdimme Serbiasta illalla ja seuraavana iltana olimme jo Adrianmeren rannikolla Tiranan kaupungin kohdalla, matkaa oli tehty yli 400 kilometriä. Näytti siltä, että Ilmari aikoisi ylittää Välimeren ilman, että tekisi välilaskun Kreikkaan. Lensimme Joonianmeren yli noin 300 metrin korkeudessa ja nopeus noin 25 kilometriä tunnissa. Ymmärsin, että nyt on Ilmarilla totinen paikka ja pidin puheet hyvin vähäisinä. Lento kohti Afrikan pohjoista rantaa kesti 30 tuntia ja lentomatkaa tuli 1200 kilometriä. Ilmari laskeutui Libyaan Syrtin rannikolle noin 90 km edesmenneen Muhammed Gadaffin kotikaupungista itään. Matkaa on tehty Pajujärveltä Syrtiin 19 vuorokautta, josta viisi vuorokautta kului tankkausviikolla Serbiassa. Nyt matkan vaiheista keskusteltiin Ilmarin kanssa. Syrtistä muistin sen verran, että Libyan ent. hallitsija M. Gadaffi tapettiin melkein tasan vuosi sitten Syrtissä. Mainitsin asiasta Ilmarille, joka kommentoi asiaa lyhyesti.

 ”Ikävä juttu M. Gadaffille. Oliko hyväkin tuttu sinulle?”

Vaihdoin puheenaihetta nopeasti. ”Taitaa olla autiomaata edessä. Onko meillä entinen suunta?”

”Suunta pidetään samana niin kauan kuin ollaan perillä.”

Eipä tiennyt sääksi mitä olisi edessä. Libyaan ja sen eteläisen naapurin Nigerin ylilento menisi monta päivää. Edessä näkyi vain hiekkaa ja kallioita. Ilmari oli tapansa mukaan lyhytsanainen. Lintu oli jokseenkin ”töpinöissään” ja heti aamulla lähtöä tekemässä.  Nyt oli viides päivä lokakuuta ja matka yli Libyan aavikon alkoi. Kun aurinko alkoi ja laskea vuorten taakse ja oikealla puolellamme näin kanjonin ja suuren kuivan ”jokiuoman”. Milloinkahan siinä on, tai on ollut vettä. Toinen ihme oli aavikolla näkyvät suuret kivettyneet puunrungot. Kertoivatko ne kaukaa menneestä ajasta jolloin Sahara on ollut vihreiden metsien peitossa?

Kysyin Ilmarilta: ”Miksi piti valita matkareitti pisimpien autiomaiden halki?”

 Ilmari yritti, suuren linnun kärsivällisyydellä selvittää. ”Olemme muuttomatkalla ja kompassini mukaan suorinta tietä. Tämä on turvallinen reitti, jos voimaa on ja minulla sitä on. Tämä ole mitään sinun maailmasi tuntemaa turismia.”

Nyt on maanantai lokakuun kahdeksas päivä. Lensimme yli kaksitoista tuntia ja illalla olimme Nigerin tasavallan ja Nigerian rajalla. Yövyimme Nigerin puolella rajaa, olihan matkaa taittunut yli tänään 530 kilometriä. Seuraava aamuna lähdimme jälleen matkaan, mutta nyt Ilmarilla ei tuntunut olevan mitään erityistä kiirettä eteenpäin. Olimme nyt ns. uusissa maisemissa, valtiokin oli vaihtunut Nigeristä, Nigeriaksi ja alas katsottua siellä alkoi selvästi vihertää.

Kysyin Ilmarilta: ”Joko kohta ollaan perillä”

”Katsellaan katsellaan”, sain vastaukseksi.

Seuraavan aamuna, keskiviikkona ei edelleenkään ollut kiirettä. Ilmari kävi aamukalassa ja sitten kymmenen maissa lähdimme liikkeelle. Alla näkyi kuivaa tasankoa ja useita kuivia joenuomia. Matkaa tehtiin verkaisesti ja sitten alkoi näkyä jo pieniä jokia, se tiesi oli vettä ja elämää sekä kalaa. Ilmari saalisti muutamien jokien varrella mutta kaarteluistaan huolimatta perussuunta pysyi entisenä. Ruoan hankinnan jälkeen lensimme entiseen suuntaan hieman yli kaksisataa kilometriä. Yöpymispaikan lähellä oli melko suuri joki ja sen rannalla Lau niminen kaupunki. Ilmari kalasti uusilla vesillä huvikseen ja minä henkiolentona olin utelias. Minulle selvisi, että joen nimi on Benua, se on mahtavan Nigerjoen sivuhaara.

Ruokalevon päätteeksi Ilmari yllätti minut aloittamalla keskustelun:

”Oletko huomannut, että minun lajitovereita on alkanut näkyä entistä enemmän.” Myönsin hänen havaintonsa oikeaksi ja aioin juuri kysyä matkan päämäärää, kun Ilmari otti aloitteen:

”Minusta tuntuu, että parin auringonlaskun jälkeen ollaan perillä.”

 ”Mistä niin päättelet?

”En osaa sanoa, mutta siltä vain tuntuu ja kaikki muutkin lajitoverit ovat samaa mieltä. Kompassini mukaan meidän pitää korjata hieman suuntaa etelälounaaseen.”

Nyt olimme jo selvästi tropiikin maisemissa ja jokihaaroista saattoi päätellä vai yhden asian. Meri on lähellä. Seuraava päivä oli lauantai 12. lokakuuta ja matkakilometrejä kertyi hieman yli 370 ja nyt olimme jo Guinean lahden rannikolla, maa on Kamerun. Sunnuntaina Ilmarin lentely jatkui mainitulla lahdella ja muutaman reissun se teki aavalle merelle Atlantille.

 Ilmari oli nyt saapunut talvehtimisalueelle. Kuin varmemmaksi vakuudeksi Ilmari virkkoi: ”Täällä ollaan muutamia kuunkiertoja, on lämmintä ja ruokaa riittävästi.”

 ”Mistä tiedät, että tämä on matkamme määränpää.”

Ilmari kertoi tavanneensa vanhempansa sekä enon ja pari muutakin sukulaista. Olivat iloisia, että nuorimies oli selvinnyt muuttomatkasta hyvin ja hyvissä voimissa. Ilmari oli kertonut heille myös oudosta matkakaverista, joka oli hänen matkassaan tänne tullut. Matkaseura oli mukavaa, mutta aika pöljä kaveri sen suuntavaisto oli aivan sekaisin. Ei se osannut koskaan lähteä mihinkään yksin, vaan aina peesasi minua.

Toivoteltiin hyvää syksyä ja leutoja tuulia. Ilmari jäi ystäviensä, muiden sääksin joukkoon. Minä kuvaannollisesti häivyin takavasemmalle. Varkaudessa satoi ja ilmat alkoivat olla aika ikäviä.

Yhteenveto Ilmari-sääksen syysmuutosta 2012

Ilmarin syysmuuttoon Hattulasta Lounais-Kamerunin rannikkoalueelle kertyi kaikkiaan 27 vuorokautta ja 7 060 kilometriä. Suorinta tietä eli maapallon isoympyrää pitkin matkan pituus on 6 455 kilometriä, joten 605 kilometriä eli 8,6 % Ilmarin taittamasta taipaleesta oli ”ylimääräistä”.

Ilmarin syysmuutto eteni kokonaisuudessaan keskimäärin 261 kilometriä vuorokaudessa. Jos viiden vuorokauden lepo- ja tankkausaika Serbiassa jätetään pois laskuista, keskimääräiseksi etenemisnopeudeksi varsinaisina matkapäivinä saadaan 320 kilometriä vuorokaudessa. Ilmarin muuttovauhti oli selvästi ripeämpi kuin esimerkiksi Jukan tai Peten aikaisempina syksyinä.

Alkuperäinen lähde:

http://www.luomus.fi/elaintiede/satelliittisaakset/Ilmari/syksy2012.htm