Ossetra, idän vieras

Kauniina kesäpäivänä erään pitäjän monivuotinen kesävieras oli luvannut vaimolleen Anjalle illaksi maittavan kala-aterian. Kalamies Heikki tunsi järvensä ja ajatteli, elettiin juhannuksen aikaa, josko verkkoon uisi pari kesäkuunahventa (kuhaa). Kalamies laski verkkonsa veteen, siihen lähelle sitä radanrakentajain tekemää ratapenkkaa. Illan tullen ne olisi hyvä katsoa ajoissa, että ennättäisi vielä laittaa saaliskalansa iltaruoaksi.

Järvi ei ollut kovin suuri, hieman enemmän kuin sata hehtaaria, mutta järven läpi virtaava joki piti vedenlaadun hyvänä. Järvi oli myös matala, mutta muutama syvänne ja rantojen kaislikot antoivat hyvät elinolot järven alkuperäisasukkaille. Ahven, särki, hauki, kuha, made ja monet muutkin lajit viettivät eloaan lähinnä omilla reviireillään. Ei kaikki elo aivan auvoista pinnan alla ollut, muut kammoksuivat haukea, salakavalaa saalistajaa,  joka ei kunnioittanut edes lajitoveriaan, kun ruoan hankinnasta oli kysymys. Toinen asia oli ja siihenkin oli jo totuttu, hieman herraskainen taimen. Ne olivat joskus vuosia sitten yhtä äkkiä ilmestyneet järven eteläpäähän kuin tyhjästä. Oli oikein rakenneltu vieraille parempia asuinsijoja järven eteläpäähän välijokeen, alkuperäisten asukkaiden harmiksi. Kateuttako?  Alkuperäiset asukkaat sopeutuivat ja sietivät taimenta, mutta pitivät heihin tiettyä etäissyyttä ja siellähän se pieni yhteisö eli ja "kuti" omissa oloissaan, joskus heille tosin tuli halu käydä alkuperäiskansojen reviirillä, ikään kuin näyttäytymisen halusta.

Se mitä järven läntisessä päässä oli joskus tapahtunut oli pientä mitä itäisessä päässä tulisi tapahtumaan. Pienen järven syvyyksissä, jonka rautatien rakentajat olivat rataa rakentaessaan vielä halkaisseet, oli rauha mennyt.

Sen näki ensimmäisenä muuan made. Vähäisessä valossa näkyi vieras kulkija, joka oli tullut mateen ruokapaikalle. Tulijan viikset pöllyttivät mutaa.

Mitä helvettiä!

 Tämä oli mateen nautintaan kuuluva hyvä ruokapaikka, kiiskiateria oli melkein aina taattu. Tulija oli sen verran vaikuttavan näköinen ettei ollut hyvä käydä ensimmäiseksi riitoihin. Toiseksi, järkytyksestä selvittyään matikalle tuli kiire viemään viestiä lajitovereille. Vierasta vaikka olikin yksin, sitä oli syytä varoa. Pelottavan näköinen oli tunkeilija. Ensin kukaan ei matikkaa uskonut:

 "Oletko syönyt jotain sopimatonta kun horiset joutavia?"

Asia jäi sillä kertaa, mutta ei kovin kauaksi aikaa. Kohta järven pohjantuntumassa oli uusia asukkaita vaikka kuinka paljon. Nyt oli tosi kysymyksessä. Tulokkaita oli nähnyt myös kuha ja kuhan sanaan luotettiin. Päätettiin lähteä viemään sanaa oudoista tulijoista ruohikon suurelle hauelle. Turvallisuussyistä lähdettiin joukolla, hauesta kun ei aina tiedä. Hauki kuunteli kun luotettavaksi tunnetut kuhat kertoivat mitä oli nähty ja koettu. Made yritti sanoa, että minä näin sen ensin, mutta hauki tokaisi tylysti:

 " Ole sinä pohjan pöllyttäjä nyt hiljaa, sinua saatetaan vielä tarvita."

Sovittiin, että lähetetään ensin made asialle katsomaan saataisiinko yhteys uusiin tulokkaisiin. Made vastusteli, mutta suostui kun parvi suurempia haukia terävine hampaineen lupasi taata hänen turvallisuutensa.

Made läksi matkaan. Eikä aikakaan kun hän näki vieraan  – tai nyt jo useita, kaikki saman kokoisia. Se oli aika kummallista. Tulijat olivat myös uteliaita, sillä nyt oltiin todella vierailla vesillä. Yhteyttä ei oikein saatu ja pientä kahakointiakin alkoi esiintyä. Kimppuun ei vielä käyty, mutta pientä tönimistä alkoi esiintyä. Sitten tapahtui se, mitä alkuperäisasukkaat olivat pelänneet, vieraita ilmestyi yhä lisää. Nyt olivat hyvät neuvot  tarpeen, mutta mikä neuvoksi?

Tieto vieraista oli kiirinyt myös järven eteläpäähän taimenten yhdyskuntaan. Se herätti sillä suurta kiinnostusta, mutta varottiin sotkeutumasta asiaan. Ei aikaakaan kun alkuperäisasukkaiden lähetystö parin kuhan voimin tuli kysymään taimenten nokkamieheltä, että olisiko heillä kiinnostusta sovittelutehtävään. Vedottiin nyt yhteiseen etuun, parasta olisi yrittää sopua, mutta kotouttamisesta ei pitäisi vielä mainita mitään. Kun kuhat vielä antoivat taimenten ymmärtää, että ne voisivat maailman vesiä nähneinä  voittaa vieraiden luottamuksen, niin taimenet saatiin suostuteltua sovittelijan tehtävään.

Neuvottelu alkoivat hyvässä hengessä ja hiljalleen luottamus alkoi kantaa hedelmää. Vieraat olivat avoimia ja kertoivat varsin kummallisen tarinan. He kertoivat, etteivät ole mistään järvestä kotoisin. Kertoivat karanneensa kasvatuslaitoksesta sieltä pohjoisen jokisuulta. Tyhmiä eivät vieraat olleet, vaikka mitään mukavia muistoja ei mistään kotijärvestä ollut kerrottavaksi, niin jossakin heillä oli säilynyt tietoisuus, että siperialaista Ossetra heimoa oltiin. Enempää ei vieraat osanneet itsestään kertoa. Olivat kuitenkin tyytyväisiä kun olivat päässet väljemmille vesille ja nyt ruokakin oli monipuolistunut.

Järven kantaväestö oli pääosin tyytyväinen kuulemaansa ja piti tulijoiden kertomusta melko luotettavan tuntuisena. Vastarannan kiisket olivat kuitenkin epäilevämpiä ja ehdottivat, että uudet tulijat sijoitettaisiin aluksi pois valtaväestön keskuudesta. Ajatus saikin aluksi kannatusta, mutta mihin –  siinäpä pulma.  Taimenet pyysivät neuvottelutaukoa ja palasivat omille reviireilleen järven eteläpäähän. Kun neuvotteluja jatkettiin taimenet tekivät selväksi ettei järven eteläpäässä ole tulokkaille sopivia tiloja. Katsoivat kulttuurillisten erojen aiheuttavan ristiriitoja ja muutakin vastustusta esiintyi. Kuhat myös katsoivat, että järven ainoa syvänne oli liian pieni tulokkaille, ties millaiseksi kasvavat.

Ratkaisua haettiin viimein radan järven takaisesta osasta. Sen yhdisti pääväylään kapea veneväylä. Se järven osa oli sopivasti syrjässä mm. virtaavasta vedestä ja sillä asui enemmistönä lajeja joita kalastavat ihmiset nimittivät roskakaloiksi. Lisäksi vieraiden valvonta olisi helpompaa. Nyt puuttuivat keskusteluun vihreän ruohikon lahnat ja pitivät moista erottelua syrjivänä ja tunteettomana vieraita kulttuureja kohtaan. Myös uudet tulokkaat kavahtivat, juuri oli päästy kasvatuslaitoksesta. Lajitovereiden toimestako alkaisi uusi eristys? 

Paikka ei tule kysymykseenkään.

Viimein rauha palasi kun tulijat olivat varomattomuudessaan neuvottelijoille kertoneet, että eivät pystyneet vielä vuosikausiin lisääntymään uudessa ja oudossa vedessä.

Kiitettiin taimenia hyvästä sovittelusta ja uudesta erittäin mielenkiintoisista tiedosta. Suurin rauhoittava tieto olikin se, että vieraiden määrää pysyisi, ilman uutta muuttoaaltoa pienenä eikä uhka enää olisikaan merkittävä. Ehkäpä sittenkin tultaisiin toimeen samoissa vesissä. Pidettiin järven alkuperäisten asukkaiden, heimojen urosten kokous, joka totesi ettei suurempaan huoleen alkuasukkailla ollut aihetta. Kaikki tiesivät tai ainakin aavistivat mitä tuleman pitää, mutta se oli paras jättää vähemmille puheille.

Illan tullen järvellä alkoi tapahtua, kalamiehemme Heikki oli nyt kokemassa verkkojaan. Heikin hämmästys oli vähintään yhtä suuri kuin sen mateen joka oli tavannut oudon kulkijan omassa järvessään. Kalaverkko oli yhtenä sykkyränä kaloista ja kalat lajissaan pyytäjänsä ensimmäiset, ne paljastuivat reilun kilon painoisiksi luukaloiksi.

Sampia! huudahti Heikki.                    

Nyt kasvatuslaitoksen muutamat karkulaiset olivat Heikin verkossa. Verkoksi sitä ei heti tunnistanut kokijakaan, mutta veti painavan nyytin veneeseen. Lievien kirosanojen jälkeen alkoi verkkojen selvittely ja kalojen päästely joka uhkasi myöhästyttää ilta-aterian pahanlaisesti. Viimein kalat olivat irti ja menettivät päänsä ja selkäruston vierestä irtosi hyvänkokoiset fileet. Savustuspöntön miedossa lämmössä kalan vaalea liha kypsyi maukkaaksi ateriaksi.  Kalamiehen mieltä himmensi sotkuinen verkkokasa, jääköön niiden selvittely seuraavaan päivään. Tietoisuus, että samaa saalista saataisi tulla jatkossakin ei ilahduttanut Heikkiä. Hän ei  perisuomalaisjoroislaiseen tapaan pitänyt vieraasta lajista, vaikka maailmanmies onkin. Tämäkin vielä, oliko vanhan pitäjän rauhaa rikkomassa nyt Siperian tulokkaat. Kasvatuslaitokselle terveiset, että vartiointia tulee tehostaa.

Historia muistaa, että joskus Suomen sodan aikaan siperialaisia tunkeutujia vastaan oli asetuttu  asemiin myös Joroisvirran penkalla. Toisaalta myös alkupäisasukkaiden sekaan ja kartanon herroiksi oli aikanaan muuttanut vieraita etelästä, puhuivat ruåtsinkieltä ja ranskaakin. He tekivät alkuperäisasukkaista kuninkaansa suosiollisella avulla torppareita ja vuokramiehiä, mutta eivät olleet riittävän lisääntymiskykyisiä koko pitäjän valloitukseen. Alkuperäislajit näyttävät pitävän pintansa  niin maalla kuin vedessäkin. Niin on hyvä oleva!

Paljonko se kuha painoi

Meidän perheen kesämökki oli 1950-luvulla Heinäveden Haapalahdella. Tänne tulimme koko perhe, heti kesänkuun alussa kun koululaisten kesäloma alkoi. Isän Paavon työmaat olivat silloin ympäri koko Heinäveden pitäjää ja kesämökki olikin oiva tukikohta ja kesäkoti. Isän harrastus ensin ja sitten vielä oli kalastus ja erityisesti vetouistelu. Useimmiten tyynellä säällä tai heikossa tuulessa pyyntivälineen muodosti harrilauta. Tähän vekottimeen hän oli tutustunut joskus 1940-luvulla Kainuun virtaavissa vesissä. Harrilaudan selkäsiimaan oli sidottu lyhyet "tapsit" jotka uittivat perhoja ja näin tuli koko joen leveys kalastettua tehokkaasti.

Kermajärvellä harrilautaa vedettiin soutaen ja selkäsiimassa – veneen ja laudan tai kelkan välillä oli noin 20-30m selkäsiima ja sitä lähti parin kolmen metrin välein uistimet muutaman metrin pituisessa siimassa. Uistinten määrä ja laatu hieman vaihteli, mutta noin kymmenen uistinta taisi olla aika vakio pyydys.

Olin silloin noin viisitoistavuotias pojan kolli ja isän mielestä sopiva ja joutilas hänen suotumiehekseen. Itse olin joskus tuosta sopivuudesta ja joutilaisuudesta erimieltä, mutta soutamaan lähdin. Joskus vähän harmitti kun isä nosti omaa motivaatiotaan sanomalla:

"Sateella kala ottaa hyvin uistimeen."

Tämä nyt kerrottu kalareissu ei alkanut sateessa vaan normaalina kesäisen pilvisenä päivänä. Läksimme soutamaan mökkirannasta ensin kiertänen Haaponiemen ja Käpyniemen, soutaen lähellä rantaa kaislikon reunassa. Uistimina oli profesor tyyppisiä uistimia ja muuttama lusikasta tehty lippa. Pyynnin kohteena oli hauki tai iso ahven, joita kokemuksen mukaan niillä kaislikon reunoilla majaili. Olimme uistelleet jo muutaman tunnin, mutta veden jumala Ahti ei suonut meille saalista. Isäni päätti, että ilman kalaa ei kotiin lähdetä ja vaihdetaan uistimet puu-uistimiin ja tavoitellaan selkävesiltä järvilohta, jota sitäkin tiedettiin Kermajärvessä olevan. Silloin aloin aavistella, että tämä uistimen soutu taitaakin olla hieman pitempi reissu.

Sitten se sadekin alkoi. Sellainen tasainen tihkusade nyt tyyntä vedenpintaa hiljaa rikkoen. Minä en innostunut sateesta, mutta isä Paavon naama meni hymyyn ja sanoi: "Nyt tuli oikea lohen uisteluilma." Sade jatkui tasaisena ja me etenimme yhä kauemmas ja kauemmas ja alkoi jo hieman hämärtää. Kun isäni alkoi vaihtaa yhä tihenevään tahtiin uusia uistimia aloin ymmärtää, että kohta lähdetään kotiin tai soudan tätä venettä koko yön. Pelkäsin pahinta, mutta silloin tuli armahdus.

 "Älä souda enää minä otan uistimet veneeseen"

Paavo veti rivakasti uistimet ja harrilaudan veneeseen ja sanoi minulle:

 "Tule perämieheksi minä soudan kotiin".

Vaihdoimme paikkaa ja isä parhaissa voimissaan ja harmissaan  oleva mies  veteli rivakasti airoilla veden kohistessa veneen kokassa. Saatoin ajatella sanoakseni jotain tästä kalareissusta ja joutilaisuudesta, mutta ymmärsin kuitenkin pitää suuni kiinni, sen verran oli tuima soutajan ilme.

Kun tulimme kotiin mökille, sillä oli lämmin ruoka jo odottanut kalamiehiä kotiin tulevaksi. Hämmästys olikin melkoinen, mitä ihmettä oletko äiti käynyt ongella. Eivät ne kalat siinä kalakeitossa onkikaloja olleet. Viimein äiti sanoi käyneensä siinä lähellä hieman soutelemassa ja laittaneensa yhden uistimen veteen. Uistin teki sen mitä pitikin ja kohtalaisen iso kuha oli saaliina veneessä ja nyt kattilassa. Oli siinä isällä ihmettä ja lisää ihmeteltävää tuli kun hän kysyi:

 "Paljonko se kuha painoi". 

Äidin vastaus: " En minä sitä punninnut, mutta ainakin kolme- neljä kiloa se oli. Jos et usko käy katsomassa sen kuhan päätä saunalla".

Isä, kalamies ja utelias kun oli kävi katsomassa ja harmitteli, eikä ymmärtänyt sellaista kalamiestä (naista) joka ei punnitse saalista. Isä punnitsi aina saaliin ja joskus saamattakin jäänen kalan "hauki, kolemekilookuusattoorammo, mutta luiskahti.

Soutajapoikana  Tuomo Perankoski