Pieni ongenkoukku
Tämä on lyhyt tarina muutamasta kesäisestä päivästä vuosien
takaa. Paikka oli erään maalaistalon laituri, venevaja ja utelias pikkupoika. Laituri,
tapahtumien keskipiste oli vankkaa tekoa. Se on perustettu kiviarkkujen varaan
ja laituri oli muutenkin vankkaa tekoa. Laituri oli aika suuri ja sen kannen
korkeus veden pinnasta oli noin metrin verran. Tämä on oleellinen tieto koko
tarinassa. Laiturin kupeessa oli myös vene- ja verkkovaja joka suojasi aika hienoa
ja suurta moottorivenettä.
Poikien kesäisiin puuhiin kuuluu onkiminen. Niin myös
tarinamme pojan ja paikkana oli edellä kertomani laituri ja venevaja. Onkivapa
oli edellisen kesän peruja. Poika kävi isänsä kanssa sen edellisenä keväänä
läheisestä rantapajukosta hakemassa. Isä taittoi pajun, mutta poika sai sen
muuten tehdä mieleisekseen, omaksi ongeksi. Keväisestä pajusta lähtee kuori
mukavasti irti, mutta ongen kädensijaan pitää jättää kuori paikoilleen, siitä
saa pitävämmän otteen kun suurta kalaa nostaa laiturille. Onkivavan ohuempaan päähän,
siihen johon siima solmitaan pitää jättää pieni oksantynkä että siima pysyy
luotettavasti kiinni vavassa. Niin isä neuvoi.
Tarvittiin vielä siima, pieni lyijypaino, koho ja koukku.
Isällä oli kaikki tarvittavat, mutta pari kysymystä pojalla oli.
Onko se viinapuollon
korkki se koho?
Eikö tuo koukku ole
liian pieni?
Korkki oli kuulema
äidin mehupullosta ja koukun koko oli mitä sopivin. Poika halusi suuremman
koukun onkeensa, koska onkisi suuria kaloja. Nyt oli kuitenkin tyytyminen
siihen pieneen koukkuun.
Palataan takasin ongentekomatkalta siihen laiturille. Nyt
oli uusi onki, savilieroja vanhassa sika-nautapurkissa jonka päällä oli suojana
tuoretta kasteheinää. Saaliskaloja varten oli vanha hevosen ruttuun potkima
ämpäri, kuitenkin vedenpitävä.
Saaliskaloja särkiä ja ahvenia alkoi kertyä ämpäriin. Poika
ei ollut tyytyväinen saaliskalojen kokoon. Pieni koukku ongessa alkoi
kummallisesti kiusata pojan mieltä. Tähän antoi aihetta päivä ennen uuden ongen
valmistumista. Poika makasi vatsallaan ja katseli laiturin lautojen välistä
veteen laiturin alle. Siellä ne näkyivät isoimmat kalat, säyneet. Niitä oli aika paljon, mutta yksi oli suuri
ja se oli onkijan saatava.
Vaikka onkipoika yritti katsoa laiturinreunalta veteen
säyneitä ei näkynyt, se pysyttelivät laiturin alla. Oli mietittävä keino miten
saada onki laiturin alle. Siinä miettiessä poika tarkkaili suurinta säynettä
laiturin raosta. Siitä oli vatsallaan maaten mukava tarkkailla säynettä,
kullanhohtoiset kyljet, jotenkin kyömy otsa ja keltaiset silmät. Säyne ui
rauhallisesti, muutaman kerran pojan sydän oikein hypähti kun säyne lähestyi
laiturin reunaa, mutta pettymys oli suuri kun kala palasi laiturin varjoon.
Illalla asia piti kertoa isälle ja mainita suuresta
säyneestä laiturin alla sekä muistuttaa pienestä ongenkoukusta. Miksi ne
isot säyneet ovat koko päivän laiturin
alla? Ovatko ne vanhoja kun pysyttelevät varjossa kuten vanhat ihmiset. Isä
tiesi ja sanoi: "Ei kala syö keskipäivällä, ainakaan isommat kalat,
voitaisiin onkia yhdessä myöhemmin illalla".
Illalla kun aurinko oli jo matalalla ja laituri jäi
venevajan varjoon. Poika nyt isän seurassa, lähti ongelle. Isä katsotaan ensin
sitä suurta säynettä laiturin alla. Katsottiin laiturin alle, mutta yhtään
säynettä ei näkynyt. Pienen kalamiehen toivo heräsi. Nopeasti mato koukkuun,
pieni koukku taas kirpaisi onkijan mieltä, mutta nopeasti siima lensi laiturin
päästä, siitä venevajan oven kohdalta veteen. Poika näki kun koho pomppasi
pystyyn ja samassa hävisi salamana veden alle. Nyt vavassa tuntui voimakas
nykäisy.
Isä säyne!
Huudahti poika ja samassa iski pelko, pieni koukku. Pelko
kalan irtoamisesta vei hetkeksi pojan voimat, mutta sitten nopea nykäisy ja
oikea aikainen vavan heilautus ja kas´ säyne potki laiturilla ja poika oli
polvillaan saaliistaan kiinni pitäen.
Isä, tätä minä päivällä katselin laiturin raosta. Miksi näin
isolla kalalla on noin pieni suu.
Onkijapoika Tuomas
