On kesäkuun ensimmäinen viikko. On yö ja kuuntelen radiosta
toimittaja Anu Jaantilan Yle ykkösen
ohjelmaa oopperamusiikista, näistä levyistä en luovu. Tuli mukavan rauhallinen
olo ja ohjelman päätyttyä menin ulos puolivaloisaan kesäyöhön. Kuulemiselle
herkistyneenä kuulin kesäyön käkösen kaukaisen kukunnan. Sitten alkoivat teeret soimaan, nokan
napsutuksia ja suhahduksia. Äänet kuuluvat kaukaa ja taustalla jatkui käen
kukunta. Istuin terassille ja mietin mitä olin nähnyt eilen. Tajusin, että
Sorsaveden alkuperäiset asukkaat olivat palanneet kotikonnuilleen jatkamaan
sukuaan. Ensimmäiset paluumuuttajat lokit ja tiirat ruokkivat jo poikasiaan.
Koskeloita ja kuikkia näkyi harvakseltaan, sillä hautomispuuhat olivat vielä
alkutekijöissään. Saaremme oikeat omistajat
– vuosituhansien takaa – kirjosieppo, västäräkki ja rantasipi kertoivat,
että taas on tultu omalle saarelle pesimään.
Linnuille ja kaloille sekä mustikoille ja puolukoille
paikka, karuudestaan huolimatta kelpasi ja oli merkittävä. Kummallista kyllä
sivistys, hah haa, tuli näille seuduille kuninkaan ja suurruhtinaan lähettämien
rajankäynti virkamiesten myötä vasta 1320- luvulla. Novgorodin ja Ruotsin
välisestä rajasta käytiin rajankäyntiä Sorsaveden karikkoisilla vesillä. Siinä
istuessani ajatus luonnosta harhautui
690- vuoden taakse, istuinko silloisessa Novgorodissa vai Ruotsissa.
Luonnon ja ihmisten siihen aiheuttamat muutokset
Sorsavedelle alkoivat joskus vuoden 1780 tienoilla. Silloin eräs upseeri von
Burghausen perusti kosken partaalle sahan. Saha sai seurakseen myllyn ja
tiilitehtaan, niiden tarpeisiin padottiin vapaana virrannut koski. Patoaminen
ja ihmisten myöhemmät teolliset toimet vaikuttivat ensikertaa luonnon
muokkaamiseen ja vedenkorkeuden säätelyn kautta luontokuvaan. Muutos ei liene
ollut kovin merkittävä, ainakaan edellä mainittujen alkuperäisten asukkaiden
kannalta, ehkä muutamat majavat joutuivat hankkimaan uusia pesäpaikkoja. Luonto
sopeutui myös siihen, että nyt ihminen kaatoi metsän puut sahojensa tarpeisiin.
Moni lintu menetti ja tuli menettämään tutun pesäpuunsa. Sinänsä asia ei ollut
mitenkään uusi sillä myrskyt ja ukkosen aiheuttamat metsäpalot olivat niin
tehneet jo tuhansien vuosien ajan.
Ihmisen suku on kova lisääntymään ja levittäytymään
karuimmillekin seuduille. Se, että me haluamme omistaa ja pitää omanamme jotain
niinkin karua seutua kuin Sorsaveden alue Sorsakoskelta Kotalahden
Laitilaniemelle ja Kilpikoskelle herättää minussa ihmetystä ja kummastusta.
Eikö niitä olisi voinut jättää luonnon nautintaan? Nämä karut saaret saivat
vakinaiset asukkaansa ehkä vain reilut
sata vuotta sitten ja meidät kesämökkien rakentajat vain muutamia
vuosikymmeniä sitten. Tehty mikä tehty ja lisää tehdään. Sorsaveden karuista
maisemista ei enää tukkipuita sahoille löydy etsimälläkään, mutta
sellutehtaiden raaka-ainetta, pienpuuta ja ns. energiajakeita (risuja) vielä
riittää. Niiden poissaamiseksi on rakennettu mittavat tieverkostot ja
johtokäytävät sähkölinjoille. Miksi? Ihmisten vapaa-ajan asuntojen tarpeisiin,
muutama kalliosaari ja luoto jätettiin lokeille ns. Natura päätöksen varjolla.
Yöllinen kuuntelija kuulee sen mitä kerroin, mutta kun
yrität kuunnella kaukaisempia luotoääniä päivällä, tulet pahasti pettymään.
Kuulet sen sijaan vene- ja autonmoottoreiden ääniä sekä rakentamisen ääniä
kallion räjäyttämisestä alkaen.
Ajattelin onko mitään mihin ihminen ei voi viisaudessaan ja
tyhmyydessään vaikuttaa. Silloin sain vastauksen taivaalta, alkoi hiljalleen
sataa ja nousevan auringon kelmeä kajo näkyi koillisella taivaalla. Muistin
myös ne monet näkemäni komean värikylläiset auringonlaskut. Sade hiljensi myös
käen kukunnan. Nyt aloin ymmärtää asioiden oikean mittakaavan, meidän
rakennelmat ja muu puuhastelu ei todellisuudessa muuta juuri mitään. Luonto
tulee tasoittamaan kaiken minkä olemme ylös rakentaneet, siihen saattaa mennä
jonkin aikaa, mutta aikaa on ja se toimii luonnon omilla ei ihmisten ehdoilla.
Kuikat ja koskelot soutelevat ja käki kukkuu vielä senkin jälkeen kun meitä
ihmisiä ei enää näillä rannoilla ole. Aikaa saattaa mennä muutama kymmenen
tuhatta vuotta, luonnon kiertokulussa se on lyhyt aika. Tulevaisuus on
rantasipin, ainakin toivon niin olevan.
Tuomas on aina juomas
